Reilu vuosi sitten oli päivä täynnä ilon kirkaisuja, kun Kerttu Tarjamo soitti minulle kertoakseen saaneeni sosiaali- ja terveysministeriön rahoittaman Paikka auki! -työpaikan Setalta. Kuntoutuminen ja pyrkimys itseä kiinnostavalle alalle, sekä vielä täysin omia arvoja vastaavaan työpaikkaan pääsy oli unelmien täyttymys, mielessäni kenties jopa ponnahduslauta mahdollisuuksiin. Ja voi, millainen vuosi on ollutkaan!
Olen saanut kokea sateenkaarijärjestökentän jokapäiväisessä, monipuolisessa ja muuttuvassa ympäristössään. Vuoden sisällä on ollut useita päätöksiä, joista monikaan ei ole herättänyt juhlatuulelle, mutta sateenkaarijärjestöjen yhdessä toimiminen ja resilienssin näyttäminen on ollut huikeaa. On ollut ihanaa nähdä aktivisteja ympäri maata, kohdata ja tavata aidosti ihmisiä, jotka edelleen jaksavat pyörittää ja toimia kaikesta huolimatta. Ei ole helppo polkea kokoajan ylämäkeen.
Minut onkin vuoden aikana saattanut nähdä Setan alaisissa tapahtumissa kamera kädessä. Vaikken aiemmin sen suurempi valokuvaaja olekaan ollut, mitä nyt sitä ikäluokkaa että teininä oli pakko saada jostain puristettua järjestelmäkamera käteen, mutta aktivistien kuvaaminen osoittautui nopeasti yhdeksi lempitehtäväkseni. Parhaita muistoja vuodelta ovatkin siis olleet suuret, järjestöjä kokoavat tapahtumat. Työsuhteeni alkoi muutamaa päivää ennen Setan 50-vuotis juhlia, jossa sain nähdä, kuulla ja jopa kokea sateenkaarikentän historian siinä juhlalavalla. Kyyneleet nousi silmiin, kun kuunteli niin vanhoja Seta-konkareita ja nuorisotoimikuntalaisia. Seuraavaksi pääsin mukaan aktivismipäivään, joka oli täynnä toinen toistaan koskettavampia puheenvuoroja, jossa selkeästi näkyi aktivistien tahto ja halu pyrkiä yhdessä parempaan, oppia ja laajentaa käsityksiään. Syksyllä taas oli Setan edustajakokous, jossa kokoushuoneen tungos oli pöyristyttävä!
Lempihetkiäni vuoden aikana onkin ollut tutustua aktivisteihin. Viime syksynä koin uuden kotipaikkakuntani, Turun, pride-kulkueen kamera kädessä ja paikallisille aktivisteille jutellen ja edustajakokouksessa pääsin taas tutustumaan lapsuuden kotipaikkakuntani aktivistien kanssa – kuka olisi tiennyt, että moiseen pikkukaupunkiin ajallaan syntyy jopa useampi sateenkaareva järjestö (hei raumalaiset, puhun teistä!). Käsitykseni koko Suomen sateenkaarijärjestökentästä on kasvanut suuresti – kuten myös Setan jäsenjärjestömäärä. Onhan yli 50 aivan huikea luku, etenkin, jos ei aiemmin ole ollut käsitystä sateenkaarijärjestöjen määrästä.
Viestintäassistenttina olen saanut puuhata monenlaista hommaa: kuvaaminen, somettaminen, nettisivujen ylläpito, kuvaeditointi, kirjoittaminen, videoiden editointi ja tekstittäminen, monenmoista viestinnän alan avustavaa hommaa. Valokuvaamisen lisäksi aivan suosikkijuttujani onkin sosiaalinen media, ja vaikken ehkä vuoden aikana saanutkaan tehtyä niin suuria ja mullistavia asioita, kuin sitä halusi kuvitella, niin ainakin olen oppinut millaista yhtenäinen järjestöviestintä voi parhaimmillaan olla. Työvuosi on siis opettanut myös nöyryyttä ja suuntaviivoja työskentelyyn, tuonut sellaista realismia ja tietynlaista tarkkaavaisempaa silmää sisältöön. Tekemällä oppii, kuten sanotaan, ja niin koen myös oppineeni!
Vuoteni Setassa opetti minulle etenkin tärkeitä asioita työyhteisöstä ja sen positiivisuudesta. Olen erityisen kiitollinen työyhteisölle, joka ehkä korjasikin joitakin käsityksiä ja oletuksia siitä, millaista on kuulua johonkin työpaikkaan, oikeasti kohdattuna. Aiemmat työkokemukset on ollut vaihtelevia, ihan mukavia pyrähdyksiä, mutta nyt Setalla ollessani jään oikeasti kaipaamaan tätä kaikkea. Oli suuri ilonaihe saada olla työpaikassa, jonka kanssa jakaa lähes kaikki tärkeimmät arvonsa, kuuluu samaan piiriin, ei joudu häpeilemään tai salailemaan – se on ollut jopa voimauttavaa.
Kesäni jatkuu odottelulla – odottelulla korkeakoulujen pääsykokeiden tuloksista sekä mahdollisista työpaikoista. Jätän työvälineeni toimistoon haikein, mutta onnellisin mielin.
Romi Hankaankorpi,
viestintäassistentti