Käynnissä oleva keskustelu syntyvyydestä unohtaa, ettei kaikilla ole vielä lisääntymisoikeuksia, kirjoittaa Anna Moring.
Viime viikkoina on käyty kiivasta julkista keskustelua syntyvyydestä. Suomessa syntyvyys on ennätyksellisen alhaalla, 1,43 lasta per synnytysikäinen nainen vuonna 2018. Tämä herättää tutkijoissa ja päättäjissä huolta siitä, että väestön rakenne keikahtaa, eikä Suomessa riitä työikäistä väestöä huolehtimaan eläköityvien ikäluokkien eläkkeistä, heidän hyvinvoinnistaan puhumattakaan.
Samalla Lundin yliopistossa tehty tutkimus kertoo, että ilmastonäkökulmasta tehokkain keino hillitä ilmastonmuutosta on olla hankkimatta lapsia, etenkään globaaliin pohjoiseen. Tätä ajatusta ovat kuitenkin useat ilmastoaktivistit ennättäneet kyseenalaistaa sanomalla, että ilmastonmuutos on joka tapauksessa saatava kuriin seuraavan 15-20 vuoden kuluessa, eikä mikään syntyvyyden lasku ehdi vaikuttaa tässä ajassa. Myös alkuperäisen tutkimuksen laskentakaava on kyseenalaistettu ja todettu, että yhden lapsen hiilijalanjälki ei todellakaan voi olla sen kokoinen, kuin mitä Lundin tutkijat väittävät.
Oli miten oli, suomalaisessa julkisessa keskustelussa ovat tällä hetkellä yhtä aikaa käynnissä ilmastotalkoot ja synnytystalkoot, joista oman elämänsä suuria ratkaisuja pohtivan yksilön on vaikea valita, kumpiin pitäisi osallistua ja millä tavalla. Keskustelu kohdistuu suoraan yksilöiden valintoihin, ja se sisältää vahvoja syyllistäviä elementtejä – tällä hetkellä molempiin suuntiin.
Sateenkaarinäkökulmasta meneillään oleva keskustelu näyttää yhtä aikaa kummalliselta ja uhkaavalta. Ei ole kuin vajaa 15 vuotta siitä, kun Suomessa vielä käytiin vakavalla mielellä keskustelua siitä, pitäisikö samaa sukupuolta olevien parien saada lisääntyä ollenkaan. Transsukupuolisten sterilointipakko sukupuolenkorjauksen yhteydessä on yhä voimassa. Julkisella puolella ei edelleenkään tarjota hedelmöityshoitoja itsellisille naisille, samaa sukupuolta oleville pareille eikä suurelta osin myöskään transtaustaisille henkilöille. Miesparien adoptio-oikeus on vielä toistaiseksi kuollut kirjain, yhtään tasa-arvoisen avioliittolain jälkeistä miesparin adoptiota ei tiedetä Suomessa vielä toteutuneen.
Sateenkaari-ihmisten lisääntymisoikeudet eivät siis ole vielä kunnossa, eivät edes Suomessa. Globaalisti ne ovat yleisesti vielä huonommalla tolalla, ja joissain osissa maailmaa ottavat jatkuvasti jopa takapakkia. Kuten yhdysvaltalainen tutkija Jade S. Sasser huomauttaa*, on hyvin ongelmallista lähteä puhumaan lisääntymisoikeuksien rajoittamisesta tilanteessa, jossa joidenkin oikeus lisääntymiseen on vielä sekä lainsäädännöllisesti että yhteiskunnallisesti kyseenalaistettu.
Samalla tuore selvitys Yhdysvalloista kertoo, että millenniaali-sukupolven sateenkaari-ihmiset haaveilevat lapsiperheen perustamisesta ja suunnittelevat aktiivisesti perheenlisäystä lähes samassa mittakaavassa kuin muu väestö. Aiemmissa sukupolvissa erot sateenkaariväestön ja muun väestön osalta ovat olleet merkittävät, mutta nyt erot ovat siis tasoittumassa. Näin ollen sateenkaariväestö on yksi harvoista tiedossa olevista väestönosista, jossa syntyvyys jatkuvasti nousee ja tulee todennäköisesti nousemaan myös tulevaisuudessa.
Julkinen keskustelu syntyvyydestä, huoltosuhteesta, ilmastonmuutoksesta ja ihmisten yksilöllisten ratkaisujen merkityksestä vaikuttaa kuitenkin myös sateenkaariväestön ajatteluun ja ratkaisuihin. Sateenkaari-ihmisten lapsiperhehaaveet ovat vielä nykytilanteessakin kovin hauraita. Moni pohtii, uskaltaako lasta toivoa juuri omaan perheeseensä, mitä sukulaiset ajattelevat, löytyykö tukiverkostoja tai mistä saa rahat kalliisiin hedelmöityshoitoihin yksityisillä klinikoilla. Julkinen keskustelu, jossa lapsitoive leimataan ilmastorikolliseksi, voi olla tuhoisa isku näille hauraille haaveille.
Jos sateenkaari-ihmisten perheellistymistä katsotaan syntyvyyden nousupaineen näkökulmasta, olisi syytä välittömästi saattaa lisääntymisoikeudet kuntoon niiltä osin kuin ne eivät jo ole, poistaa sterilointipakko, mahdollistaa hedelmöityshoidot myös julkisilla klinikoilla ja huolehtia siitä, että adoptiopolku alkaa toimia myös miespareille ja itsellisille miehille. Näin kasvava sateenkaariväestö pystyy toteuttamaan kasvavia lapsitoiveitaan mahdollisimman täysimääräisesti.
Jos puolestaan halutaan ilmastoystävällisiä toimenpiteitä, sateenkaariyhteisössä on jo nyt paljon käytäntöjä, joilla vanhemmuutta – ja siten myös lapsesta syntyvää ilmastokuormaa – voidaan jakaa useamman kuin kahden vanhemman kesken. Lundin yliopiston tutkimuksessa lapsen hiilijalanjälki jaettiin puoliksi molempien vanhempien välille. Apilaperheissä, joissa vanhempia on enemmän kuin kaksi per lapsi, ilmastokuormakin vähenee huomattavasti – esimerkiksi neljän vanhemman perheeseen hankittu lapsi kuormittaa vanhempiaan vain ¼:lla omasta ilmastotaakastaan. Samalla myös sitoutuneita aikuisia on lapsen elämässä enemmän, mikä helpottaa vanhempien jaksamista ja lisää lapsen turvallisuutta.
Syntyvyydestä ja lapsitoiveista käytävä keskustelu on kuitenkin kokonaisuudessaan hakoteillä, jos käännämme sen kritiikittömästi yleistäen yksilönvalinnan kysymykseksi. Tällöin emme huomaa niitä kohtia, joissa kaikki yksilöt eivät ole yhdenvertaisia ja vapaita valitsemaan, suuntaan taikka toiseen. Ja toisaalta viemme huomion niistä toimenpiteistä, jotka voisivat oikeasti toimia tehokkaasti tavoittelemamme päämäärän suhteen.
Ennusteet kertovat, että syntyvyys ei tule Suomessa kääntymään radikaaliin nousuun lähivuosina riippumatta poliittisista päätöksistä. Vaikka lähtisikin, nyt-hetkessä tapahtuva syntyvyyden nousu ei ratkaise huoltosuhteeseen liittyviä haasteita. Ne on siis ratkaistava rakenteellisella tasolla, samalla kun yhdenvertaisuusnäkökulmasta varmistetaan, että mahdollisimman monella lasta toivovilla on mahdollisuus tämän toiveen toteuttamiseen.
Ennusteet kertovat myös, että globaali väestönkasvu ei tule taittumaan ennen vuotta 2100. Myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen osalta on siis edettävä rakenteellisella tasolla – etenkin, kun yhteiskunnalliset rakenteet, kuten energiantuotannon ratkaisut, liikenneinfra, teollisuuden energiankulutuksen tarpeet yms. selittävät myös merkittävän osan yksilöiden päästömääristä.
Sen sijaan, että syyllistetään yksilöitä suuntaan tai toiseen, etenkään tieteellisesti kestämättömillä perusteilla, on syytä kääriä hihat ja etsiä niitä ratkaisuja, joilla saadaan sekä harmaantuvan Suomen ikäihmisten eläkkeet maksettua ja heille oikeus turvalliseen ja hyvään hoitoon, että globaalisti päästöt laskuun siten, että pystytään myös turvaamaan kasvavan väestön inhimilliset tarpeet. Näillä muutoksilla on kiire, ja niihin tarttuminen viivästyy aivan turhaan joka kerta kun jäämme vääntämään siitä, pitäisikö yksilön hankkia lapsia yksi, kaksi vai enemmän.
Ennen kaikkea syntyvyyttä koskevassa keskustelussa pitää tunnistaa, että kaikilla väestöryhmillä ei ole vielä yhdenvertaisia lisääntymisoikeuksia – siksi puheita syntyvyyden rajoittamisesta yksilötasolla on syytä harkita hyvin tarkasti.
Anna Moring
Kirjoittaja on Monimuotoiset perheet -verkoston johtava asiantuntija, joka toimii parhaillaan tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Contrasting and Re-Imagining the Margins of Kinship.
* Sasser, Jade S. On Infertile Ground. Population control and Women’s Rights in the Era of Climate Change. New York University Press 2018