Lue tarina pfd-versiona tästä.

Minulle ei-binääri on ennen kaikkea olemisen verbi.

Se kertoo sen, mitä kohti suuntaan ja mitä en ole. Lokeroimatta uudelleen.

Ei-binääriys on minulle aktiivista tekemistä ja olemista, joka vapauttaa uteliaan minut ajattelemaan ja löytämään itse. Se tarkoittaa minulle keinotekoisesta ja koko aiemman elämäni määräävästä binäärijaon keskiöstä ulos astumista.

Ei-binääriyteni on näin tietoista ja iloista kieltäytymistä nais- ja miesrooleista, sekä niiden kyseenalaistamattomasta ja pakotetusta performanssista. Samalla se on transitioni.

Irrottautuminen vallitsevista ja alistavista ehdollistumista antaa minulle tilaa penkoa, etsiä ja löytää. Nyt voin avoimesti kysellä ympärilleni juuri niitä suuresti rakastamiani, ja usein hankaliksi koettuja, ’miksi’-kysymyksiä. Ihmetellä monenkirjavia olemisemme automaatioita ja niihin liittyviä mallejamme sisäisine tarinoineen ja uskomuksineen.

Löydänkin itseni tuon tuosta hämmästelemästä, miten hanakasti me vaikutamme samaistuvan itselle tiedostamattomiin ja itsestä irrallisiin asioihin, joiden olemassaolo on kokijalleenkin kovin epäselvä. Tai peräti tunnistamattomana ja tutkimattomana täysin tuntematon, kuten koko sukupuolen käsite erittäin usein on.

Elättelen sitkeästi ajatusta maailmasta, jossa tällaisista määrittelyistä – ja eritoten määräyksistä – voimme luopua kokonaan ja antaa ihmisen elää ja olla. Toinen toistamme kannustaen ja tukien. Läheisissä suhdedynamiikoissani tämä jo pitkälti toteutuukin.

Mikä erityinen into meillä on jatkuvasti tunkea itseämme ja toisiamme laatikoihin? Haemmeko siitä kestämätöntä turvallisuuden kokemusta? Helpottaako, kun voimme sanoa keitä olemme tai mihin tuo tai tämä ”kuuluu”? Tunnemmeko silloin itse kuuluvamme johonkin etuoikeutetumpaan joukkoon – ja kuinka pysyvä tai itsen mukainen tällainen sijoittaminen edes on?

Nämä ovat mielestäni erittäin paljastavia kysymyksiä, joita jokaisen kannattaa peilin edessä itselleen esittää.

Sillä minulle ei-binääriys on nimenomaan sitoutumista vallattomaan ei-pysyvyyteen. Ja juuri siinä sijaitsee ja siitä löytyy sen ihanuus ja vapaus, Queer-ilo. Mahdollisimman vähän laatikoita(1), lokeroita, rajoittavia rakenteita ja pakottavaa, päätäsärkevää patriarkaattia.

”Milloin ei-binääriyytesi alkoi?”

Tämä, hieman hämmentäväkin, tiedustelu esitetään minulle aika ajoin. Kysymys on toki sinänsä hyvä, mutta kokemuksellisesti melko mahdoton. Onhan ymmärrykseni asiassa elämääni nähden vielä kovin nuori.

Tähän en oikeastaan voi vastata kuin ehkä näin: vaikka ei-binäärinen matkani on oman käsitykseni – ja uusin silmin läpikäydyn historiani – mukaan kestänyt selvästi läpi koko olemassaoloni ajan, tietoinen osuus siitä on ollut huomattavasti lyhyempi.

Joskin sitäkin rikkaampi ja intensiivisempi.

Binääriin minut toki vallitsevan käytänteen mukaan määrättiin jo ennen syntymääni. Ei-konsensuaalisesti eli ilman suostumustani, kuten tapana on.

Alkaessani päästää irti sukupuolen pakotteista ja muista siihen sidottujen valtarakenteiden vaikutuksista, olen löytänyt omia yhteisöjäni ja ihmisiäni itselleni ihan uudella ja korjaavalla tavalla: en enää sen kautta, mihin itse oletetusti ehkä sovin, tai kovasti haluan sopia. Vaan siten, mikä tietoisesti omalta ja rakentavalta tuntuu.

Se on tuonut elämääni valtavasti syvyyttä ja laajentanut perspektiiviäni kokea ja nähdä. Skaala ja sen värikkyys onkin yllättänyt minut täysin.

Siksi osuvampi kysymys mielestäni kuuluukin, onko tämä [sukupuoli] juuri se oleellinen, tai edes mitenkään tärkeä tapa lokeroida ihmiset ja luoda samalla paitsi hierarkiat, myös niin sanottu identiteettinsä? Ja jos tähän vastataan ’kyllä’, mihin se perustuu?

Ajatus minäkuvan lopullisuudesta on mielestäni perin outo ja liian paikoilleen jysäytetty: elämähän on jatkuvaa muutosta ja liikettä – ja se meille tulee sallia, kaikille.

Haluan myös korostaa, että yllä mainitsemistani voimakkaista ja perustavanlaatuisista, joskin perusteettomista, sukupuoleen liittyvistä määrittelyistä luopuminen tarkoittaa ja edellyttää valtaväestönkin heräämistä. Vähintääkin kyseenalaistamaan heillekin määrätyt roolinsa – ja että myös he luopuvat sukupuolen vallankäytöllisestä pakotteestaan itselleen ja muille.

Etsiköön ja tutkikoon jokainen ihan itse, omasta mahdollisesta halustaan ja lähtökohdastaan.

Mutta: kun vähänkään ympärilleen tämän päivän maailmanpoliittista ilmapiiriä ja yhteiskuntiemme kiristyviä asenteita haistelee, huomaa tämän ajatuksen todennäköisesti jäävän edelleenkin kauniiksi haaveeksi. Säilyköön se sellaisena tulevaa käyttöä varten.

Näistä syistä en kannata kolmannen juridisen sukupuolimerkinnän lisäämistä lakiin.

Ajatus on toki mielestäni hyvään ja oikeampaan suuntaan pyrkivä, joskin koko sukupuolimerkintäjärjestelmän (henkilötunnuksista) purkaminen on huomattavasti toimivampi ja turvallisempi valinta. Tässä nousevan fasismin ajassa, jossa ihmisiä muun muassa haetaan väkivalloin kotoa somepäivitystensä vuoksi, ajatus moisesta rekisteristä on lähinnä vaarallinen.

Sanaston ja terminologian puute on iso ongelma

Sukupuolikäsityksiä pohtiessani kohdalleni sattuneet arkiset tilanteet ovat varsinkin viime aikoina usein pysäyttäneet minut huomaamaan suuren, varsin konkreettisen ja mielestäni hämmästyttävän sivuutetun ongelman: meillä ei ole läheskään riittävästi sanoja eikä tapoja kuvaamaan olemistamme ja kokemaamme. Ei-binääriyydestä puhutaan lähes järjestään ja koko ajan binäärikäsitysten ja sen sisältämien termien ja mielikuvien kautta.

Se on sama kuin yrittäisi kuvata äärettömyyttä hyvin rajallisen laatikon työkaluin ja ilmaisukeinoin. Pieleen menee.

Tämän vajeen luoma rajallisuus näkyy mielestäni hyvin selvästi esimerkiksi silloin, kun ei-binääriyttä pyritään kuvaamaan binäärijanan kautta. Eli silloin, kun nais-miesjako on lähtökohtana ja perustana koko sukupuolikäsitteistölle. Näinhän tämä ei tietenkään voi toimia, vaan yhdenvertaisesti ilmaistuna binääridualismi on ainoastaan yksi pieni osa muutoin ääretöntä sukupuolen kirjavaa ja riemukasta avaruutta. Ei sen ahdas keskiö eikä kaiken vertailukohta, eikä varsinkaan ”luonnollinen” sellainen.

Toinen yleinen esimerkki nousee esiin ei-binääristen ihmisten kuvaillessa itseään: kun käytössä on konservatiivisen binäärijaon sanasto ja ilmaisukuvasto, viitekehystä luodaan ja omaa olemistaan määritetään ja sanallistetaan pääosin naiseuden, mieheyden, feminiinisyyden ja maskuliinisuuden kielikuvilla. Ongelmaksi nousee näihin termeihin liittyvät valmiit, usein kyseenalaistamattomat ja pinttyneet stereotypiat sekä ajatusmallit rutiininomaisine olettamineen ja assosiaatioineen.

Mitä näkyvämmäksi tämä ilmiö on itselleni käynyt, sitä enemmän vaikuttaa siltä, että käytämme vahvasti mielikuvilla ladattua binäärikuvastoa pääosin kahdesta syystä.

Ensinnäkin yksinkertaisesti siksi, että meillä ei ole vielä uutta ja sopivampaa sanastoa. Toisekseen sen tähden, että mustavalkoisen nais-mies -kielen ja -ajattelun voi kokea turvallisempana sen sijoittuessa tuttuun ja totuttuun valtaväestön – sekä kenties vielä itsenkin – omaksumaan maailmankuvaan. Siten saattaa saada kokemuksen ulkopuolisuuden tunteen ja sukupuolidysforian vähenemisestä ”sulautumalla joukkoon”.

Ongelmaksi tässä vaan muodostuu nopeasti se, kuten olen itsekin kohdallani kipeästi huomannut, että näin toimiminen on paitsi anteeksipyytelevää, se toimii enemmistön ankarilla ehdoilla. Vähemmistöyksilön itsensä piilottaminen ja näkymättömänä pysyminen on niin kutsutulle suurelle yleisölle helpommin pureskeltavissa olevaa. Samalla se on yksilölle itselleen paitsi ympäristöään ennakoivaa, nimenomaan toisten ehdoilla tapahtuvaa pehmentämistä sekä omaa kokemusta ja koko olemusta vähättelevää, alentavaa ja monin tavoin minuutta vahingoittavaa toimintaa.

Se on kuin alistavalta järjestelmältä pelokasta luvan pyytämistä olla olemassa. Ja jonka vastaus on ehtoja täynnä.

Haluammeko todella tätä? Ja varsinkin: mitä tilalle?

Elintärkeät yhteisöt

En suinkaan väitä, että elämä ei-binäärinä on aina jotenkin erityisen loistokasta, ihanaa, helppoa ja mukavaa – eihän autenttinen elämä sitä muutenkaan vain voi olla. Kuitenkin varsinkin tietyt asiat, kuten yhteyden sekä rakkauden kokemuksen jakaminen ja myötätunto itseen sekä itsestä ulos, vievät harppauksin tällaista olemista kohti.

Yksin se tuskin onnistuu, sillä ”minä vastaan maailma” jää nopeasti voimattomaksi yksinäisyyden ja allemurskaavuuden kokemukseksi. Erilaiset ja -kokoiset yhteisöt tulevat tässä mukaan kuvaan, joissa tärkeintä on aito yhteenkuuluvuuden jaettu tunne ja kokemus. Vähemmistöihin kuuluvina tarvitsemmekin kipeästi paitsi oikeellista ja perusteltua informaatiota, ennen kaikkea hyväksyviä ja kohtaavia samaistumisen kohteita sekä vertaisia ympärillemme. Yhdenvertaisia kaikupintoja, rehellistä reflektiota, avoimia ihmisiä ja läsnäolevaa inhimillisyyttä. Empatiaa.

Silti sekään ei ole vielä tarpeeksi.

Koska aina tulee ottaa huomioon myös jokaisen yksilön henkilökohtaiset rajat, kyvyt, mahdollisuudet ja turvallisuus, emme voi vaatia vähemmistöjämme tekemään yksin kaikkea tätä työtä. Se on täysin kohtuuton odotus ympäristössä, joka on tottunut sivuuttamaan meidät aina – paitsi silloin, kun se heidän omia intressejään sattuu jollain tavoin edistämään.

Tähän jos mihin tarvitsemme liittolaisia: niitä etuoikeutetumpia ja valtaenemmistöön kuuluvia ihmisiä, jotka aktiivisesti pitävät ääntä kanssamme. Heitä, jotka tarpeen tullen nousevat puolustamaan kohdatessaan ja nähdessään meihin kohdistuvaa pelon ja vihan tuottamaa puhetta, tekoja ja väkivaltaa. Ensin yhdessä auttamaan ja korjaamaan, lopulta ehkäisemään niiden seurauksia.

Hyvinvoinnin ja näkyvyyden tähden

Valitettava ja inhottava tosiasia siis on, miten sukupuolivähemmistöt – etenkin ei-binääriset sukupuolivähemmistöt(2) – joutuvat arjessaan ja elämässään olemaan aivan liian usein puolustuskannalla valtakulttuuriin nähden.

Enkä itsekään ole tähän poikkeus. Kuormittuneena tai muulla tavoin hankalaksi koettuna päivänäni en millään jaksa olla esimerkiksi korjaamassa väärinsukupuolittamista tai penäämässä jääräpäisesti minullekin kuuluvien perusoikeuksieni perään.

Silti olen tajunnut, että tämän systemaattinen tekemättä jättäminen kuormittaa itseäni kuitenkin vielä enemmän. Silloin annan hiljaisen hyväksyntäni laiminlyönneille ja kaltoinkohtelulle sekä näin tapahtuvalle väkivallalle. Se taas vaikuttaa vahingoittavasti siihen kuvaan, jolla itseni näen.

Ja se ei käy. Me emme ole ”niitä toisia”, me emme ole ”muita”, me emme ole ”kolmansia” emmekä ”ulkopuolisina” tai ”vähempiarvoisina” vapaasti ohitettavia ja ylikäveltäviä.

Se, että meistä vähemmistönä on pelosta ja kontrollintarpeessa tehty näkymättömiä ja osattomia kautta historian, ei tarkoita sitä, ettemmekö ole yhtä lailla oikeutettuja kuulumaan ja näkymään katukuvassa, kotonamme, politiikassa.

Kaikkialla ja aina.

Anteeksipyytelemättä – sillä olemassaolossamme ei ole mitään anteeksi pyydeltävää.

Mineo Àrran

1 ’Muunsukupuolinen’ minä en ole. En koe termiä omakseni, koska tämä suomenkielinen uniikki käännös on monella
tapaa ongelmallinen: viitatessaan ”muihin” se toiseuttaa, toisekseen se antaa olettaa sukupuolen olemassaolon. Siksi en
sitä käytä, ja korjaan kyllä, kun minua näin virheellisesti pyritään määrittämään – samoin kuten minua
väärinsukupuolitettaessa

2 Ei-binääriset sukupuolivähemmistöt = binääriseen jaotteluun, eli sukupuolibinäärin muodostavan nais-mies
-kaksijakoon, kuulumattomat sukupuolivähemmistöt. Ts. kaikki muut kuin transnaiset ja transmiehet.

 

Näkyväksi-kampanja 2025

Teksti on julkaistu osana Setan ja non-bin ry:n kampanjaa ei-binääristen näkyvyyden ja kolmannen sukupuolimerkinnän puolesta. Katso ja lue muiden ei-binääristen tarinat kampanjasivulta.