Carolina Nystén, 26 v.
Carolina Nystenin haastattelu on osa Tukea intersukupuolisuudesta, keinoja ammattilaisille TIKA-hankkeen tiedontuotantoa intersukupuolisuudesta. Aiemmat haastattelut voit lukea hankkeen sivulta. Haastattelijana hankekoordinaattori Jaana Pirskanen, koordinaattori.
Kuka olet?
Ennen määritin itseäni ulkoisten määrittelyiden perusteella. Määritin itseäni sen mukaan mitä minä teen, mikä mun keskiarvo on, mihin menen töihin ja miltä mä näytän ja kenen kanssa seurustelen. Ne määrittivät mua tosi paljon. Nyt viimeisten vuosien aikana olen alkanut murtaa niitä ulkoisia kategorioita. Ajattelen, että olen vaan Caro. Minua on lapsesta asti kutsuttu Caroksi ja se on mihin samaistun.
Näen itseni yksilönä ja ihmisenä, jolla on tosi paljon kiinnostuksenkohteita ja erilaisia piirteitä. Voin olla välillä aika feminiininen ja välillä aika maskuliininen. Toisaalta välillä tosi ujo ja välillä tosi rohkea. Minussa on paljon moninaisuutta. Minun on vaikea laittaa itseäni lokerikkoon, vaikka välillä haluaisin olla stabiili yksikkö. Olen jatkuvasti muutoksessa oleva yksilö. Olen myös aika taiteellinen, on kausia, jolloin pukeudun tiettyyn väriin tai syön tiettyä ruokaa tai minua puhuttelee joku tietty kirjailija. Asiat menevät kausissa, mikä on myös aika raivostuttavaa välillä.
Sellainen hassu yksityiskohta on, että minulla on sama syntymäpäivä kuin Hillary Clintonilla, joka on ollut minulle vuosia iso esikuva. Hän sai minussa käyntiin sellaisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Nyt minun kuvani hänestä onkin ehkä tullut enemmän maan tasalle.
Mitä intersukupuolisuus merkitsee sinulle?
Intersukupuolisuus merkitsi minulle vielä kaksi vuotta siten hirveää kauhua ja pelkoa. Tunnetta, että minä en kuulu. Olin viisitoistavuotias, kun minulla diagnosoitiin MRKH -syndrooma. Silloin suurin pelkoni oli, että en ole tarpeeksi hyvä, että en ole enää nainen. Kun luin intersukupuolisuudesta graduni yhteydessä noin kaksi vuotta sitten, koko minun maailma mureni. Pelko tuli niin konkreettiseksi. Enhän mä ookkaan, nuo sanoo tuolla, että en mä oo!
Intersukupuolisuus merkitsee minulle eniten siihen pelkoon vastaamista, että sinä et ole mitä sinä luulit. Mutta sitten samalla se on minulle yksi määritelmä muiden joukossa. Ehkä se on myös jonkunlainen näkemys siitä, että minun kehoni oli syntyessään jotain, mitä minä en hyväksynyt aikaisemmin. En samaistu intersukupuolisuuteen, mutta se on ollut tapa tulla sinuiksi synnynnäisen kehoni kanssa. Se on voimauttanut minua ownaamaan oman ainutlaatuisuuteni.
Ennen minä koin, että olen erilainen, nyt koen, että olen ainutlaatuinen. Intersukupuolisuus on ollut työkalu enemmänkin kuin määritelmä mihin identifioidun. Sellainen inhottava työkalu, jonka kanssa on joutunut työskentelemään.
Mitä toiveita sinulla on tulevaisuudelle? Mitä toivot saavutettavan yhteiskunnallisella tasolla?
On paljon ehdottomia määritelmiä siitä, mitä naiseus, mieheys tai intersukupuolisuus on. Minusta tuntuu, että yksilö jää määritelmien alle. Toivoisin, että mentäisiin enemmän kohti sellaista yhteiskuntaa, jossa erilaisuus nähdään rikkautena eikä vaan sellaisena kliseisenä sanontana, mitä ei käytännössä toteuteta.
Kun kerron syntyneeni ilman emätintä ja kohtua, koen tulevani jollain tavalla ulos kaapista. Vaikka me ollaan 2000 -luvulla, minua pelottaa tullaanko minua kiusaamaan, kun sanon sen nyt ääneen. Samalla koen, että en halua olla sellaisen jonkun yhteiskunnan määrittelemän naiseuden vanki. Toivoisin, että ihmiset saavat olla keitä he ovat, eikä ihmisiä määriteltäisi sen perusteella, ovatko he tavallisia vai epätavallisia. Toivon, että yhteiskunta menee siihen suuntaan.
Tulen aika konservatiivisesta maailmasta, ja kun aloin opiskella sukupuolentutkimusta, kaikki sellaiset konservatiiviset ajatusmallit tulivat rikottua. Nyt olen tyytyväinen, vaikka se ei ollut hirveän helppoa. Sukupuolentutkimus sai minut tajuamaan, että meillä on yhteiskunnassa määritelmiä, joihin me vertaamme itseämme. Jos me ei mennä johonkin muottiin, me ei olla tarpeeksi. Plastiikkakirurgiasta on tullut tapa muokata itseään, jotta voisi kokea olevansa enemmän nainen tai enemmän mies. Jollain hullunkurisella tavalla olen tyytyväinen, että mulla on tällainen keho. Se sai minut tajuamaan, että se, mitä minä pidin naiseutena oli vain sellainen rooli, ja se ei oikeasti ollut se kuka minä olen.
Toivoisin, että määritelmiä löystytettäisiin. Toivon, että yhteiskunnassa olisi vähemmän ajatuksia siitä, että naiseuden on oltava jotain tietynlaista. Itse ajattelen, että jos henkilö kokee olevansa nainen, silloin hänen vartalonsa on naisellinen eikä niin, että naisellinen vartalo on muodokas tai tosi laiha. Jokainen saa määrittää oman sukupuolikokemuksensa ja käsityksen siitä, mitä ylipäätään sukupuoli hänelle tarkoittaa.
Onko sinulla jotain viestiä minkä haluaisit henkilökuvan lukijoille lähettää?
Toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat olla enemmän haavoittuvaisia, tulla nähdyksi sellaisena kuin he todellisuudessa ovat. Vaikka se on pelottavaa, se on lopulta paras juttu ikinä. Maailma muuttuu, kun me uskalletaan olla yksilöitä.