Setan 35- ja Transtukipisteen 15-vuotisjuhlan puheet
Perjantaina 27.11. 2009 Seta ry ja sen osana toimiva Transtukipiste juhlivat syntymäpäiviään Helsingissä ravintola dtm:ssä. Tilaisuudessa puhuivat Setan nykyinen puheenjohtaja Outi Hannula, Seta-säätiön puheenjohtaja ja Setan entinen (1983–1991) puheenjohtaja Jorma Hentilä ja kirjailija, lastenpsykiatri Veronica Pimenoff.
Alla Hentilän ja Pimenoffin puheet. Hannulan puhe löytyy etusivulta kohdasta Puheenvuoro.
Jorma Hentilä
Setan 35- ja Transtukipisteen 15-vuotisvastaanotto
DTM
27.11.2009
Vastasin aamuyöstä puhelinsoittoon. Miesääni ilmoitti, että sinut kyllä tunnetaan, ja kun tulet vastaan, pääset hengestäsi.
Älkää suotta pelästykö. Puhelu tuli neljännesvuosisata sitten. Pahimman aids-kriisin vuosina 80-luvun puolivälissä tappouhkauksia tuli muutama. Soitot tulivat puhelinautomaatista, ja soittaja oli mies, yleensä lievästi humalassa. Setan toimisto Toisella linjalla uhattiin tuhota Suuret näyteikkunat lyötiin kahteen kertaan sisään pahimmilla pakkasilla.
Elettiin Setan historian vaikeinta vaihetta. Seta menetti Vanhan Polin diskoillat ja pääosan tuloistaan Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan omistaman ravintolayhtiön toimitusjohtajan ennakkoluuloisuuden vuoksi.
Kuitenkin juuri tuolloin varoja tarvittiin. Viranomaisten olisi kuulunut jakaa tietoa hiv-infektiosta ja sen ennaltaehkäisystä. Hätistelystä huolimatta ne hidastelivat eivätkä kantaneet vastuutaan.
Setan puhelinpäivystys ja sosiaalisihteeri saivat ottaa vastaan ihmisten huolet ja pelot. Kopiokone syöksi infomateriaalia. Sitä jaettiin homomiesten tapaamispaikoille ja lähetettiin muualle maahan. Välistä Setan 44 neliön toimisto muuntautui terveysasemaksi. Tärkeänä yhteistyökumppanina oli Kansanterveyslaitos, joka oli viranomaisista toimissaan nopein ja ennakkoluulottomin.
Asiallisen tiedon saaminen julkisuuteen oli suuri haaste. Iltapäivälehdet kilpailivat – ja rahastivat – raflaavilla lööpeillä ja sensaatiojutuilla aidsista. Niille piti saada vastinetta.
Aids-kriisi ei vain raunioittanut Setan taloutta. Se alkoi syödä myös muita resursseja. Setan hallituksen työstä yhä suurempi osa koski hiv-infektiota. Ratkaisuksi keksittiin Aids-tukikeskuksen perustaminen Ovet avautuivat syksyllä 1986.
Niin traagista kuin se onkin, mutta toiminnallaan aids-kriisissä Seta astui lopullisesti ulos yhteiskunnan marginaalista. Tämä kehitys oli alkanut jo 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa Leo Hertzbergin, Bo Ahlforsin ja Tarja Halosen puheenjohtajuusvuosina. Seta oli otettava vakavasti. Kohtasimme niin ministerit, kansanedustajat ja kuin virkamiehetkin samalla silmientasolla.
Setaa ei 35 vuotta sitten perustettu neitseelliseen maaperään. Toisen säteen ryhmä ja Marraskuun liikkeen työryhmä 13 loivat pohjaa 60-luvun lopulla. Viisi vuotta aikaisemmin perustettu Psyke oli alussa – lähinnä puheenjohtajana toimineen Veli Hyvärisen ansiosta – yhteiskunnallisesti hyvin aktiivinen. Sen jäsenten enemmistö kuitenkin tyytyi sosiaaliseen yhdessäoloon.
Seta suuntautui tietoisesti vaikuttamaan yhteiskuntaan – kieltämättä kuitenkaan järjestön sosiaalisen funktion tärkeyttä. Vain kaksi kuukautta perustamisensa jälkeen se sai kasteensa mielenosoituksessa Vanhan kirkon seurakunnan nuorisotyöntekijän Seppo Kivistön erottamista vastaan.
Kehityksen kaari tähän päivään on pitkä. Yhteiskunnan ilmapiiri on muuttunut radikaalisti. Olemme pitkälti voittaneet häpeän leiman ja vaikenemisen muurin. Yhä useampi suomalainen on ainakin mielessään ottanut kantaa homouteen. Näkemykset ovat samalla polarisoituneet. Voittopuolisesti ne ovat positiivisia. Kielteiset ovat harvemmassa, mutta usein entistä jyrkempiä, monesti uskonnolla perusteltuja.
Kun on vuodesta 1970 kuunnellut sateenkaarikansaa koskevia keskusteluja eduskunnassa, ei hevin uskoisi, että Suomea pidetään sivistysmaana. Jos eduskunnan puhujakorokkeelta, tasavallan arvokkaimmalta paikalta, olisi samalla tavalla halvennettu, loukattu ja mitätöity jotakin toista väestöryhmää, kuten juutalaisia, sitä olisi yleisesti paheksuttu. Puhemiehenkin nuija on kopsahtanut kaiketi vain kerran.
Äänekkäimpiä ovat kristityksi itseään sanovat, jotka Raamattuun vedoten ja kristinuskon nimissä ovat vuodattaneet sappeaan Piispat ovat olleet hiiren hiljaa ja näin siunanneet pahat puheet.
Tämä äänekäs vähemmistö ei kuitenkaan kyennyt estämään rikoslain muutosta vuonna 1970 eikä sittemmin parisuhdelakia, translainsäädäntöä sen enempää kuin hedelmöityshoitolakia tai sateenkaariperheiden sisäistä adoptio-oikeuttakaan.
Kansainvälisestikin ainutlaatuista oli Transtukikeskuksen perustaminen 15 vuotta sitten Alkuvuosista saakka Setalla oli transryhmä – tai niin kuin sitä nimitettiin, transvestiittiryhmä. Kun sen laatikko tunnuksella tv-ryhmä oli Toisen linjan toimiston hyllyllä, eräskin toimittaja sanoi, että jaa, teillä on televisioryhmäkin.
Kauaskantoinen päätös Setan hallitukselta oli sijoittaa 100 000 markkaa Vanhan Polin diskotuottoja Seta-säätiön peruspääomaksi. Nautimme tämän päätöksen hedelmiä kokoontuessamme näissä tiloissa. Apurahoina säätiö on jakanut liki 200 000 euroa.
Hyvät ihmiset!
Voimme olla ylpeitä siitä, että olemme itse olleet rohkeita ja päättäväisiä ajaessamme oikeuksiamme ja vaikuttaessamme yhteiskunnan ilmapiiriin. Mutta yksi emme suinkaan olisi pärjänneet. Oikeudentuntoiset heterot, poliitikot, tutkijat, toimittajat, kansalaiset ylipäätään, ovat osaltaan taanneet edistymisen. Antakaamme aplodit näille oikeudentuntoisille heteroille.
Ihannetilassa emme kuitenkaan elä. Yleisesti vallitseva hetero-oletus esimerkiksi vinouttaa kouluopetusta tai usein pakottaa ikäihmisen elämänsä viimeisinä vuosina takaisin kaappiin.
Vielä on paljon tehtävää, jotta kukin meistä voi – tarvitsematta pelätä oikeudenloukkauksia – elää avoimesti omana itsenään.
Veronica Pimenoff
Puhe Setan 35 ja Transtukipisteen 15-vuotispäivillä 27.11.2009 dtm Helsinki
Transtukipiste perustettiin, kun pahin alkoi olla ohi.
Pahin alkoi olla ohi, kun Transtukipiste perustettiin.
Kun Transtukipiste 15 vuotta sitten perustettiin transsukupuolisille ja transvestiiteille ammatillista neuvontaa ja tukea antamaan – muista trans-ryhmistä ja intersukupuolisista ei silloin Transtukipisteen yhteydessä vielä puhuttu – perustaminen oli merkki siitä, että pahimmat ajat alkoivat näitten ihmisten kohdalla olla Suomessa ohi.
1950 ja 1960-luvulla psykiatrit yleensä kieltäytyivät laatimasta lausuntoja potilaiden kastraatioanomuksiin, ja kun kuitenkin laativat neljä kappaletta, Lääkintöhallituksen Kastroimistoimikunta hylkäsi ne kaikki. Päätöksiään toimikunnan ei tarvinnut perustella eikä niihin voinut hakea muutosta.
1970 voimaan tullut uusi kastroimislaki ei ollenkaan soveltunut käytettäväksi transsukupuolisten kastraatioanomuksia arvioitaessa, kuitenkin sitä sovellettiin vuoden 2002 loppuun asti. 1970 luvulla kastraatiotoimikunta hyväksyi yhden ainoan transsukupuolisen henkilön anomuksen, senkin kastraatiotoimenpiteen jo tapahduttua. Vuonna 1980 transsukupuolisuus-diagnoosi otettiin kansainväliseen tautiluokitukseen ja Suomessa hyväksyttiin 1980-luvulla yhdeksän kahdestatoista anomuksesta. Leikkaukset jäivät tekemättä tai suoritettiin ulkomailla. Ainakin kaksi henkilöä suoritti tuona aikana kastraation itse.
Korjausleikkaukset olivat 1980-luvulla periaatteessa laillisia, mutta nimen ja henkilötunnuksen muuttaminen ei ollut mahdollista kunnes potilasyhdistys Trasekin silloinen puheenjohtaja Pirkkoliisa Bremer vuonna 1988 avasi oikeusteitse tämän mahdollisuuden itselleen ja kaikille muille, joita asia koski. Tämä tulee tässä puheessa yhdellä virkkeellä sanotuksi, mutta sen takana on vuosien oikeustaistelu, toivon ja epätoivon näyttämö, itsensä vaarantaminen ja alttiiksi pano, toistuva nöyryytetyksi ja torjutuksi tuleminen ennen kuin yhden henkilön neuvokkuudella, päättäväisyydellä ja peräänantamattomuudella saavutettiin merkittävä edistysaskel.
Hoitotaho oli vielä 1990-luvun alussa edelleen haluton ja ammatillisesti valmentamaton kohtaamaan transsukupuolisuuden oireiden vuoksi tutkimuksiin hakeutuvien ihmisten tarpeita. Kun transsukupuoliset tuolloin esiintyivät mediassa, he puhuivat epätoivosta ja itsensä kastroimisen tai tappamisen ajatuksista. Lääkintäviranomaisten puheenvuoroissa heidät asetettiin prostituution, promiskuiteetin, rikollisuuden ja itsemurhien yhteyteen ja esitettiin huoli hoidon vaikutuksesta heidän lapsiinsa. Vuonna 1991 laadittu lakiesitys rajasi hoitomahdollisuuden vain lapsettomille 20-vuotta täyttäneille Suomen kansalaisille, jotka eivät olleet koskaan olleet naimisissa. Lakiesitys sisälsi myös luvattoman hoidon kriminalisoinnin. Esitys tyssäsi alkuunsa, jo ennen kuin se pääsi eduskunnan käsittelyyn, koska sen mm. todettiin loukkaavan useita Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikloita.
Suomen liittyminen Euroopan neuvostoon vuonna 1990, eduskunnan oikeusasiamies Jakob Södermanin, potilasyhdistys Trasekin ja joidenkin muiden tahojen ja henkilöiden vaatimukset johtivat lopulta siihen, että STAKES:n suojissa 1993 kokoontui toimikunta pohtimaan transsukupuolisten hoidon järjestämistä. Tässä työryhmässä olivat edustettuina mm. SETA ja Trasek. Tämän toimikunnan työn tuloksena Suomessa alkoi kehittyä strukturoidumpi tutkimus- ja hoitotapa ja syntyi, etupäässä SETAn edustajan aloitteesta, Transtukipiste huolehtimaan sekä transsukupuolisten että transvestiittien asioista.
Yleisessä tiedossa on jo myyttiseltä ajalta asti ollut, että on olemassa hermafrodiitteja, androgynejä, ihmisiä joiden sukupuoli on mahdollisesti syntymästä asti epäselvä. Osaa heistä nimitetään nykyään intersukupuolisiksi ja heidänkin asiansa Transtukipiste on ottanut omakseen.
Transvestiitti ja transseksuaalisuus termit ovat molemmat peräisin berliiniläiseltä lääkäriltä Magnus Hirschfeldtiltä. Transvestiitti-nimityksen Hirschfeld lanseerasi poliittisista syistä. Kun Keisari Wilhelm II:n lähipiirissä oli paljastunut homoseksuaalinen skandaali, Hirschfeldillä oli syytä olettaa, että feminiiniset homoseksuaalit voisivat siinä vaiheessa vahingoittaa hänen kampanjaansa homoseksuaalisuuden dekriminalisoimiseksi ja erotti heidät tällä nimellä joukosta. Transvestiitteja on joskus pidetty heteromiehinä, jotka naistenvaatteissa pyrkivät lähelle naisia, joskus homoseksuaaleina, joskus fetisisteinä. Ryhmä on säästynyt kriminalisoinnilta ja kimppuun käyvältä medikalisoinnilta. Transvestiittinen aktiviteetti ei tapaa tuottaa kärsimystä ja toimintakyvyn heikkenemistä, minkä vuoksi sitä ei pitäisi edelleen pitää tautinimikkeenä diagnoosiluettelossa. Transvestiittien ongelmat ovat useimmiten liittyneet lähipiirin hyväksynnän saamiseen tai asian salailuun. Transtukipiste on tehnyt mittavaa työtä näiden asioiden tiimoilta, ja lienee perusteltua pitää isokenkäisten toimintaa Transtukipisteen ammatillisissa käsissä.
Transseksuaalisuus-termin Hirschfeld lanseerasi vuonna 1923. Ensimmäinen transsukupuolisen sukupuolielinten korjausleikkaus lienee tehty 1912. Ensimmäinen transukupuolisen elämäkerta, joka nyt filmataan oskarpalkittujen näyttelijöiden Nicole Kidmanin ja Gwyneth Paltrown tähdittäminä nimellä Danish girl on tanskalaisen Einar Wegener/ Lily Elben. Liekö ottanut Elbe-nimen sen vuoksi, että leikkaus suoritettiin Dresdenissä 1930-luvun alussa. Hänen kohtalokseen koitui oma ja lääkäreiden yltiöpäinen naivius: hänelle istutettiin kohtu ja munasarjat, mihin leikkaukseen hän kuoli.
Noin pitkälle lääketieteen keinot eivät ole kehittyneet, vaikka sukupuolenkorjaushoidoissa on tapahtunut merkittäviä teknisiä edistysaskelia. Transseksuaalisuuden ilmentymisen tyypilliset muodot vakiintuivat lääkäreiden ja potilaiden vaatimusten ja odotusten yhteispelissä ja ovat olleet sangen hitaita muuttumaan.
Transihmisten elämäkerrat osoittavat suurempaa ja nopeampaa muuntuvuutta. Maailmalla ja Suomessa transsukupuolisten etuja ajettiin alussa esittelemällä transsukupuoliset kohtalon lyöminä, syvästi kärsivinä ihmisiä, jotka suurin uhrauksin taistelivat sen puolesta, että saisivat elämänsä pelastettua sukupuolenkorjaushoitojen avulla. Kertomukset oli rakennettu siten, että jo kaikki alussa esitetty viittasi saavutettavaan lopputulokseen. Niillä oli sadunomainen muoto: ensin oli kärsimystä tuottava arvoitus, joka pakotti lähtemään matkalle. Siinä jouduttiin vieraalle maalle, jossa ei ollut kotia (kummassakaan sukupuolessa) kunnes sitten synnyttiin uudestaan ja tultiin hyväksytyksi uudessa sukupuolessa loppuelämäksi.
Nykyään tilanne on monimuotoisempi. Edellä mainittujen tarinoiden rinnalle on ilmaantunut kertomuksia häilyvistä identiteeteistä, sellaisista, jotka eivät lopullisesti siirry puolelta toiselle, vaan vaihtavat puolta aika ajoin tai tilanteen mukaan. Lisäksi on kertomuksia, joissa sukupuolisuus halutaan kieltää kokonaan ja riisua kaikki sen merkit. Lopulta myös kertomuksia, joissa hylätään sukupuolet ja niiden rajat kokonaan, eikä pidetä merkityksellisenä sitä, että niitä on tai niihin sitoutuvia ihmisiä on. Jotkut sukupuolen korjaajat joutuvat medikalisoimaan tilanteensa, jotkut toiset ovat taipuvaisia gettoutumaan, kun taas toiset vaativat äärimmäistä persoonallistumista. Toiset ovat tiukkapipoisia, toisilla riittää huumoria.
Sosiologit ja kulttuurintutkijat ovat ottaneet kentän haltuun lääkäreiltä ja psykologeilta. Media ja varsinkin elokuvantekijät ovat työstäneet stooreja. Tämän siirtymän vaikutus näkyy myös jo julki tulleissa Amerikan Psykiatriyhdistyksen tautiluokituksen tarkistustyöryhmän paraikaa meneillään olevassa työssä. Ilmeisesti ei jatkossa enää haluta puhua sukupuoli-identiteetin häiriöistä vaan varianteista. Poliitikot ovat ottaneet kantaa säätämällä Yhdistynessä kuningaskunnassa lain joka tyystin irrottaa oikeudellisen sukupuolen muuttamisen kaikista ruumiillisista hoidoista ja Euroopan neuvosto on antanut merkittävän transihmisten oikeuksia koskevan julistuksen “Human Rights and Gender Identity”, johon voi vedota 47 jäsenmaassa. Syrjityistä kärsijöistä on tullut ylpeitä vaatimusten esittäjiä.
Saman aikaisesti tiedämme, että osassa Euroopan neuvoston jäsenmaista ja monessa maassa maailmalla transihmiset ovat paitsi vailla oikeuksia ja syrjittyjä myös väkivallan ja hengenmenon uhan alaisia.
Voimaan tullessaan vuoden 2002 laki ja asetus transsukupuolisten hoitamisesta vastasi sangen hyvin transihmisten tarpeita. Hoito on Suomessa pysynyt lain ja asetuksen kehyksissä sangen staattisena, vaikka uudenlaisia ryhmiä ja tarpeita on ilmaantunut. Transtukipiste on ollut välittömässä kosketuksessa transihmisten uudenlaisten tarpeiden ja ryhmien kanssa. Transtukipiste on ainoana yksikkönä Suomessa pystynyt luomaan ja ylläpitämään institutionaalista jatkuvuutta tämän alan ammatillisessa työssä. Se on myös työstänyt maailmalta tulevia kulttuurisia tuulia. Useat sen piirissä asioitaan hoitavat ihmiset eivät välitäkään lääketieteellisistä hoidoista. He tuntuvat viestivän suurenmoisesti ja autonomisesti kuin itsensä luonut Jahve konsanaan, että “Olen sellainen kuin olen, tulen olemaan sellainen kuin tulen olemaan, joka tapauksessa aina erilainen kuin mitä te ajattelette.”
Niidenkin kohdalla, jotka hakeutuvat lääketieteellisiin hoitoihin, on välttämätöntä hyväksyä heidän toiveensa. Jos toiveet yritetään tuhota, ne useimmiten kivettyvät. Jos toiveita pohditaan avoimessa ilmapiirissä, niistä saadaan selkoa. Tarkoitus ei voi olla muu kuin että henkilö selviää elämästään omin neuvoin.
Aika ei riitä antamaan historiallista perspektiiviä sille suurelle edistykselle, joka viitenätoista vuotena on Transtukipisteen työllä saavutettu. Lopussa kiinnitän huomiota kahteen Transtukipisteen esittämään vaatimukseen, jotka kuvastavat vakavia epäkohtia terveydenhuollossa. Nyt juhlapuhe kääntyy jonkin verran agitatoriseksi:
Niittenkin henkilöiden, jotka eivät koe haluavansa kaikkia sukupuoleen kuulumisen muutoksia on päästävä asianmukaiseen tutkimukseen ja hoitoon.
Alaikäisten henkilöiden on päästävä tutkimuksiin ja hoitoihin.
Henkilötunnuksen muuttaminen on lailla rajattu koskemaan täysi-ikäisiä, mikä ei liene ongelma. Mutta alaikäisten tutkimiselle ja hoitamiselle ei Suomessa ole mitään lain tai asetuksen, vaan vain asenteen luoma este. Jo vuosi sitten STM on kirjeessä ilmoittanut HYKS:lle ja TaYS:lle, että moniammatillisiin tiimeihin voi sisällyttää lasten- ja nuorisopsykiatrian asiantuntemusta. Lobbaamista on jatkettava, jotta tämä myös saadaan aikaan. Kun tietoa on enemmän ja helpommin saatavilla kuin ennen, alaikäisten tutkimisen ja hoitamisen tarve on lisääntynyt eikä tule vähenemään.
Transtukipiste on saanut paljon aikaan trans- ja intersukupuolisten ihmisten sekä transvestiittien ja ihmisten omaisten tilanteen korjaamiseksi. Tukipiste on kouluttanut ammattilaisia, järjestänyt vertaisryhmiä, levittänyt materiaalia ja lobbannut pysytellen ajan hermolla. Transtukipisteen työtä tarvitaan edelleen ja toivotan sille menestystä.