Luin isosiskoni kanssa kirjaa, jossa seikkaili hahmo nimeltä Vikke. Samaistuin tähän teinipoikaan suuresti, mutta ero meidän välillämme oli se, että olin itse tyttö. Päätin silloin, että haluan tulla kutsutuksi Vikkenä. Tämä ei kuitenkaan ala-asteen opettajalle sopinut.
Olin kirjoittanut koepaperiin uuden nimeni. Kun opettaja oli palauttamassa tarkastettuja kokeita, sanoi hän yleisesti koko luokalle, että “kirjoittakaa oma nimi paperiin, eikä sitten mitään lempinimiä tai muuta”. Luonnollisesti olin harmissani asiasta. No, ystäväporukassa olin kuitenkin yhä Vikke.
Ala-asteella sain tietää, mikä on lesbo. Samoihin aikoihin sain kuulla siitä, että kaikki muu paitsi heteronormatiivisuus on väärin ja sairasta. Olin ihastunut parhaaseen ystävääni. En kuitenkaan ajatellut termin kuvaavan minua. Se tuntui väärältä, en silloin tiennyt miksi. Jälkikäteen katsottuna asia selkeni – en kokenut olevani tyttö saatika sitten lesbo. Kun yläasteen aikana ystäväni kertoi myös pitävänsä minusta, en halunnut olla suhteessa hänen kanssaan. Olemme yhä hyviä ystäviä ja puhumme asiasta nykyään lähinnä naureskellen, kuinka selkeä tapaus jo lapsena olin.
Kasvoin keskellä hyvin uskonnollista yhteisöä, mutta oma perheeni oli epäuskovainen, ja siten aina ulkopuolinen. Minulta ei kuitenkaan koskaan mennyt ohi se, että palaisin helvetissä syntieni takia. Rukoilin Jumalalta armoa ja voimaa, jotta voisin muuttua. Mielestäni Jumala oli epäreilu. Miksi hän oli tahallisesti tehnyt minusta sellaisen, joka jätetään ulkopuolelle hänen valitsemiensa piirteiden takia? Se tuntui sairaalta vitsiltä. Minä olin pohjiltani syntinen, muut olivat oikeanlaisia ja hyviä ihmisiä, Jumalan oman kuvan luomuksia.
Ylä-asteella kuulin ensimmäistä kertaa trans ihmisistä. Samaistuin heidän kokemuksiinsa, ehkä liikaakin. Minäkin kielsin identiteettini itseltä hyvin pitkään. Ystäville kerroin jo silloin olevani poika, mutta rapistuneen mielenterveyteni lisäksi en halunnut muita ongelmia. Kamppailin ristiriidan kokemuksen kanssa pitkään. Tämä saattoi kuitenkin olla se hetki, kun ymmärsin todella olevani jotain muuta kuin cis.
Murrosiän jälkeinen elämä on ollut vaikeaa. Kysyin turhautuneena serkuiltani noin 13-vuotiaana, miksi en ollut syntynyt pojaksi. Ei siihen osannut kukaan vastata. Olin epätoivoinen ja rukoilin, että sairastuisin rintasyöpään, jotta rintani leikattaisiin minulta pois. Äitini piti tätä radikaalina ajatuksena.
Lukiossa päätin yrittää esittää “normaalia” ja rupesin toden teolla larppaamaan naista. En ole koskaan tuntenut oloani yhtä epämukavaksi omassa kehossani. Näihin aikoihin elämäntilanne oli mitä kamalinta.
Olin päättänyt, että tapan itseni 18-vuotiaana. Yritykseksi jäi. Yksi suurimmista syistä itsetuhoisuudelleni on ollut kokemani sukupuoli- ja kehodysforia. Aikaisempi omatoiminen käännytys ei onnistunut, eikä tämä naisen näyttelyrooli lukiossa ollut yhtään toimivampi tapa. Jos jotakin, ainakin varmistuin viimein siitä, että en ole nainen.
Isäni ei pidä vähemmistöistä. Kun TV-ohjelmassa näkyi vähän feminiininen mies, isä sanoi: “Tuokin hintti pitäisi tappaa!”. Tiesin, että minulle kävisi huonosti, jos isä saisi koskaan tietää identiteetistäni. Yritin piilottaa ja kieltää asiaa itseltäni ja kääntyä uskoon rippikoulun käytyäni, jotta löytäisin itseni ja “parantuisin”. No, se ei toiminut. Tulin kaapista isälleni vasta, kun olin muuttanut pois kotoa. Kerroin vaihtaneeni nimeni ja sen, että olen trans. Sanoin, että hän voisi yrittää elää asian kanssa, tai voisimme laittaa välit poikki. Isä sanoi, ettei minun tarvitsisi höpöttää. Odotin vähintään, että minut hylätään ja saisin kovasti turpaan, mutta isä ei sanonut oikein mitään. Minua pelotti niin kamalasti. Isoiskoni oli mukana – hänellä oli auto pakomatkaa varten, jos tilanne eskaloituisi. Onneksi katastrofiajattelu ei käynyt toteen.
En ole suunnitellut elämää 18 ikävuoden jälkeen. En tiedä, mitä tekisin työkseni. Täytyisi vain opiskella ja kouluttautua. Hoitojen pitkittyminen on kuitenkin saattanut minut kuntouttavan työtoiminnan piiriin.
Dysforia on suurin syy siihen, miksi elämä on haastavaa. Cis-ihmiselle tuon tunteen voisi selittää seuraavasti: Päälläsi on vaatteet, jotka ovat vain ja ainoastaan epämukavat. Housujen vetoketju avautuu itsekseen, paita kiristää vääristä paikoista ja olo on tukala. Et voi tuntea oloasi hyväksi näissä vaatteissa. Ratkaisuna on se, että vain vaihdat sopivammat vaatteet. Minulla tämä tunne kulkee mukana joka ikisessä hetkessä vaatteista riippumatta.
Olisin toivonut saavani tietoa trans asioihin liittyen, sekä tukea ja ymmärrystä perheeltäni. Olisinpa saanut blokkerihoitoa – sen sijaan käyn murrosiän nyt kahdesti. Olen luovuttanut SIT-polin suhteen, he eivät edistä asioitani. Ensimmäisellä käynnillä minulle luvattiin, että lääkinnällisiä hoitotoimenpiteitä tehtäisiin 1,5-2 vuoden kuluttua – olen ollut siellä nyt yli kolme vuotta kirjoilla. SIT-polin erikoislääkärin mielestä yli kymmenen vuoden dysforiakokemus ei ole riittävästi. Haluan päästä elämään omannäköistä elämää, mutta juuri nyt se on haastavaa hoitojen saamattomuuden takia.
Murrosiästä lähtien elämä on ollut yksi saatanan temppurata. Jos vain olisin ollut hormooniblokkereilla, ei olisi tällaisia ylimääräisiä ongelmia. Olen varmasti aiheuttanut itselleni pysyvää vahinkoa binderin käytön myötä. En esimerkiksi saa enää keuhkojani täyteen ilmaa, kuten joskus aikaisemmin. Toivon yhä sairastuvani rintasyöpään, sillä tuntuu, ettei niitä muuten leikata pois. Tai sitten rupean itse operoimaan kehoani ja kuolen yrittäessä. Minulla ei ole 10 000 euroa taskussa, jotta pääsisin leikkaukseen yksityiselle. Se ei tällä hetkellä realistista, ehkäpä ei koskaan.
Se pikku Vikke oli fiksu pentu. Sitä olisi pitänyt kuunnella. Jos vain joku olisi ottanut koppia ja auttanut silloin, kun se eniten sitä tarvitsi.
Vikke
Olin Translapsi -kampanja 2026
Teksti on julkaistu osana Setan ja transjärjestöjen syksyn 2026 kampanjaa, jossa nostetaan esiin translasten elämään ja oikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Katso ja lue muiden translapsien tarinat kampanjasivulta.
