Jo pienenä olin tomboy, joka tykkäsi leikkiä vain pehmoleluilla ja poikien leluilla, kuten Turtleseilla ja pikkuautoilla. Barbiet ja muut nuket eivät kiinnostaneet, ehkä jopa pelottivat jostain syystä. Kun olin kaverilla, joka halusi leikkiä nukeilla, en tiennyt mitä tehdä. En halunnut koskea niihin. Pukeuduin myös “sukupuolettomasti” – käytin aina housuja, enkä ikinä pitänyt esimerkiksi mitään söpöjä glittereläinpaitoja. Varsinkin kouluaikoina, kun äitini vaati minua pukemaan mekon koulukuvaan, protestoin kovasti. Myönnyin lopulta kuitenkin, mutta oloni oli erittäin ahdistava koko päivän. Olin 7 vuotias.

Päiväkodissa leikin sekä tyttöjen, että poikien kanssa, mutta koulussa pojat päättivät minun olevan luokkani kiusauskohde. Kaverini koulusssa olivat siis tyttöjä. Kouluni oli hyvin pieni ja ekaluokalla oppilaita oli vain 14. Kiusaaminen jatkui koko ala- ja yläasteen. Yläasteella ymmärsin olevani biseksuaali, koska aloin ihastua sekä tyttöihin, että poikiin. Muistan itkeneeni asiasta äidilleni – onneksi hän oli erittäin ymmärtäväinen. Kaikilta muilta pidin asian kuitenkin salassa aikuiseksi asti.

Lukioon menin vuonna 2003, jolloin tajusin olevani muunsukupuolinen. Ymmärsin toki jo tätä ennen, etten viihdy tiukoissa sukupuolirooleissa. Kun minua kutsuttiin tytöksi, se aiheutti minussa fyysisen ja henkisen vastareaktion yhä nykyäänkin. Nyt tiedä, että kyseessä on dysforia. En myöskään kokenut olevani poika. 2000-luvun alussa ei paljoa puhuttu transihmisistä, saatika seksuaalisuuden moninaisuudesta, ainakaan omassa koulussani. Eikä sitten ollenkaan muunsukupuolisista. Aloin siis kutsumaan itseäni sukupuolettomaksi. En myöskään tajunnut kuuluvani trans-yhteisöön, kun vasta 2010-luvun puolivälissä. Samoihin aikoihin aloin olemaan muutenkin avoimempi omasta identiteetistäni – ehkä osaksi siksi, että kävin taidekoulua ja melkein puolet luokastani olivat sateenkaari-ihmisiä ja ympäristö oli muutenkin avomielinen.

Ennen taidekoulua tykkäsin olla paljon itsekseni ja aloin sairastaa myös muun muassa masennusta ja vaikeaa ahdistusta. Noin kolmekymppisenä aloin vihdoin kokea olevani enemmän oma itseni ja aloin tulla kaapista ulos läheisilleni. Itseäni kaapista ulostulo ei jännittänyt, koska koin seksuaali- ja sukupuoli-identiteettini niin luonnolliseksi ja tiesin ainakin suurimman osan sukulaisistani ymmärtävän. Vanhempani ovat aina olleet puolellani, vaikkeivat olekaan välttämättä ymmärtäneet sukupuoli-identiteettiäni täysin. Äitini menehtyi vuonna 2023 ja tiedän, että hänkin olisi hyväksynyt esimerkiksi viimevuotisen nimenmuutokseni, vaikka aluksi olisikin saattanut olla hämillään.

Tähän mennessä kaikki suhteeni ovat olleet vain cis-miesten kanssa ja suurin osa niistä on ollut todella huonoja kokemuksia. Ihastun tai rakastun edelleen vain ihmiseen itseen: persoonallisuuteen, en sukupuoleen. 

Lapsena ja nuorena minulle olisi ollut erittäin tärkeää saada monipuolista infoa seksuaali- ja sukupuolimoninaisuudesta. Silloin ei olisi tarvinnut odottaa melkein nelikymppiseksi asti, että tiesin alkaa tehdä näille asioille jotain. Vaihdoin nimeni, ja minusta laitettiin lähete transpolille, jonne en tietenkään päässyt sillä minulla on mielenterveys- ja päihdeongelmia. Luulen kuitenkin, että suurimalla osalla LGBTQIA+ ihmisistä on jonkinlaisia mielenterveyden ongelmia jo pelkästään sosiaalisen stigman tai dysforian takia. 

Itselleni olisi tärkeää, että transhoitoihin pääsisi helpommin – vaikka olenkin kuullut transpoleista myös paljon huonoja kokemuksia. Jos joskus pääsisin transhoitoihin, toivomukseni olisi, ettei mielenterveys- ja päihdeongelmia painotettaisi niin paljon. Vaikka niiden läpikäyminen onkin tärkeää, liian tungettelevat kysymykset voivat pahentaa jonkun oloa. Itse myös käyn jo hoidoissa näiden osalta, ja olen käynyt jo yli 10 vuotta. Mastektomia olisi oman hyvinvointini vuoksi minulle todella tärkeä, sillä rintani aiheuttavat minulle eniten dysforiaa. Dysforia myös pahentaa mielenterveysongelmia. Hormonihoidoista en tiedä tarpeeksi, mutta jos niistäkin olisi helposti saatavilla tietoa enemmän, voisin miettiä myös niitä. Haluaisin saada mahdollisuuden myös muuttaa virallisen sukupuoleni esimerkiksi ‘X’:ksi – nyt kun henkkareissani on pakko olla F tai M, koen oloni näkymättömäksi.

Remi

Olin Translapsi -kampanja 2026

Teksti on julkaistu osana Setan ja transjärjestöjen syksyn 2026 kampanjaa, jossa nostetaan esiin translasten elämään ja oikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Katso ja lue muiden translapsien tarinat kampanjasivulta.