
Synnyin isoon, helluntalais-kristilliseen perheeseen, jossa monet asiat olivat kiellettyjä ja esimerkiksi homous ja lesbous nähtiin syntinä. Lapsuudestani en muista mitään poikkeavaa – elin normaalisti poikana ilman, että olisin leikkinyt tyttöjen leikkejä tai pukeutunut tyttöjen vaatteisiin. Minulla ei kuitenkaan ollut sanoja sille, mitä kävin sisimmässäni läpi.
Noin 16–19-vuotiaana, asuessani vielä vanhempieni luona, aloin salaa kokeilla rintaliivejä ja siskojeni vaatteita – erityisesti sellaisia, jotka korostivat rintoja. Kun siskoni asui luonani, huomasin kerran vaatekaapissa silikonitäytteet. Laitoin ne päälle rintaliivien kanssa. Muistan sen hetken todella hyvin: siitä tuli ihana olo ja oma keho tuntui oikealta.
Muutin pois kotoa 19-vuotiaana. Minulla oli seurustelusuhde naisen kanssa, enkä silloin vielä osannut pukea tunteitani sanoiksi. Noin 22–25-vuotiaana, kun suhteessamme oli katkoja, saatoin kumppanini ollessa töissä kokeilla meikkiä ja hänen vaatteitaan. Pidin ovea kiinni, ettei hän pääsisi yllättämään minua. En kertonut ensimmäisen lapseni äidille silloin mitään, vaan elin parisuhteessa miehen roolissa.
Asuin vuosia yhteishuoltajuudessa. Hoidin lastani 8 kuukauden ikäisestä lähtien. Tein elämässäni virheitä, mutta olen oppinut niistä. Pitkään minua painoi myös lapsuudessa opetettu uskonnollinen taakka. Aloin tutkia itseäni ja tulin tietoiseksi siitä, että Raamattu on vain ihmisten kirjoittama kirja, eikä se määritä arvoani. Nyt olen löytänyt oman sisäisen rauhani ja elän elämääni ilman uskonnollista pelkoa tai syyllisyyden tunnetta.
Ollessani lähivanhempi, harrastin pukeutumista: menin illalla lenkille tekorinnat ja naisten vaatteet päällä. Aina kun oli omaa aikaa, menin ulos, vaikka en aluksi uskaltanut. Vähitellen aikaa kului ja vastustaminen kävi yhä vaikeammaksi, koska oli niin ihanaa olla tekorinnoilla ja siinä kehossa. Pukeuduin vuosia salaa, sillä se tuntui omalta keholtani. Erityisesti kesäisin ulos mennessä nautin, kun ihmiset katsoivat ja sain olla naisena.
Vuosia myöhemmin tapasin erään ihanan ihmisen ja sain toisen lapseni. Tässä avioliitossa kerroin puolisolleni kuka olin näyttäytymällä naisena tekorinnat päällä, koska sitä tunnetta ei voinut vastustaa. Suhde päätyi kuitenkin myöhemmin eroon muista syistä.
Ajan myötä kävin kovaa elämäntaistelua sukupuoli-identiteetistäni. En ollut vielä kertonut kellekään töissä, enkä muillekaan ihmisille – en tiedä, miksi en ollut valmis. Kävin useamman vuoden ajan kesäisin ulkona yhä näyttävämmin ja esillä olevana. Muistan live-palvelun, jossa tein videolähetyksiä ja kerroin asioita itsestäni – mutten vielä kenellekään lähipiiristäni.
Jossain vaiheessa kerroin vanhemmilleni. Äitini ajatteli sen olevan vain pukeutumista, eikä voinut ymmärtää asiaa tarkemmin. Siihen se jäi. Lopulta koitti elämäni käännekohta: Perustin Facebook-tilin, jonne aloin laittaa kuvia minusta omana itsenäni ja rupesin tuottamaan sisältöä aktiivisesti. Minusta tuli tunnettu sisällöntuottaja.
Kerroin ensiksi työkaverilleni, joka kannusti minua tulemaan töihin omana itsenäni. Sitten kerroin esihenkilölleni ja muistan vieläkin, miten ihanasti ja lämpimästi hän otti asian vastaan. Olen hänestä niin kiitollinen. Seuraavana aamuna tulin muiden eteen sellaisena kuin halusin, ja se oli upein tunne elämässäni – se muutti kaiken. Työkaverini eivät olleet minua vastaan, vaan sain heiltä täyden tuen.
Pian sen jälkeen soitin Setan Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskukseen, ja sain sieltä tietoa. Korjasin nimeni Camillaksi. Seuraavina vuosina kävin rintojensuurennuksessa ja sain hormonihoidot käyntiin, jolloin kehoni alkoi muuttua.
Mitä lapsuudessani ja nuoruudessani olisi pitänyt olla toisin? Jos minulle olisi kerrottu jo koulussa sukupuolen moninaisuudesta ja transihmisistä, olisin ymmärtänyt itseäni paremmin. Olisin osannut hakea apua oikeilta ammattilaisilta jo aikaisemmin. En tiennyt silloin, mitä transsukupuolisuus oli ja siksi elin vuosikymmeniä pelossa, häpeässä ja yksinäisyydessä.
Translapsia ja -nuoria on olemassa, ja he tietävät keitä he ovat. Jos lapsi saisi tietoa, tukea läheisiltä ja koululta, mahdollisuuden nimenmuutokseen ja oikeaan sukupuolimerkintään, sekä tarvittaessa lääketieteellistä tukea kehodysforiaan (kuten blokkerihoidot), hän voisi elää onnellisen ja turvallisen lapsuuden. Kukaan ei valitse tätä tietä vahingossa tai hetken mielijohteesta – kyse on oikeudesta olla olemassa sellaisena, joksi itsensä tuntee.
Nyt jaan tarinaani somessa, sitä seuraavat miljoonat katsojat, ja haluan auttaa ja rohkaista muita olemaan rohkeasti omia itsejään sekä muuttaa päättäjien ja yhteiskunnan asenteita. Tämä on kertomukseni siitä, mitä olen kokenut.
Camilla Pasanen, 40 vuotta
Olin Translapsi -kampanja 2026
Teksti on julkaistu osana Setan ja transjärjestöjen syksyn 2026 kampanjaa, jossa nostetaan esiin translasten elämään ja oikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Katso ja lue muiden translapsien tarinat kampanjasivulta.
