Kirjoittaja: Marita Karvinen
Helsingin sanomat (5.9.2018) uutisoi näyttävästi suomalaisten evoluutiopsykologien tutkimuksesta, jossa he selvittivät ”lesbojen alaidentiteettien biologisen taustan”. Tutkimusta hehkutettiin uraauurtavaksi, koska todisteet homouden biologisesta alkuperästä näyttäytyvät siinä vahvana.
Homouden syistä ja alkuperästä on tosin tehty tutkimuksia pilvin pimein jo pidemmän aikaa ja monet tutkimukset viittaavat siihen, että homouden alkuperä tosiaan löytyy biologiasta. Useimmat homouden syitä etsineet tutkimukset ovat keskittyneet homomiehiin, ja niiden tuloksia ei ole voitu soveltaa naisiin lainkaan. Naisiin kohdistuva tutkimus ja siitä uutisointi on siis sinänsä positiivista.
Helsingin sanomien haastattelema tutkija, evoluutiobiologian ja -psykologian dosentti Markus J. Rantala toteaa, että homouden biologisen perustan todistus hyödyttää eniten homoja itseään. On totta, että joillekin seksuaalivähemmistöihin kuuluville tämä tieto voi olla merkityksellinen, koska homoutta on pitkään pidetty ”luonnottomana”. Tutkimuksen perusta – jako butch-femme -kategorioihin – on kuitenkin haastava, koska nämä kategoriat ovat vahvasti kulttuurisesti tuotettuja ja ajassa muuttuvia.
Butch-femme -kategorisoinnin perusta on heteronormatiivisessa ajattelussa sekä sukupuolen ymmärtämisessä vain binäärisenä. Kun ajassamme muunsukupuolisuus nimettynä identiteettinä on yleistymässä hyvää vauhtia ja binäärin hylkääminen liian yksinkertaisena sukupuolijärjestelmänä on yhä vahvempana myös tiedemaailmassa, on erikoista nojata vielä stereotyyppisiin kategorioihin. Kaikki lesbot eivät yksinkertaisesti koe, että tämä kaksijakoinen kategorisointi olisi heitä millään tavalla kuvaava. Näin myöskään kaksijakoisen biologisen perustan todistaminen ei ole heille hyödyllinen.
Se, että tutkimus ei hyödytä biseksuaaleja, on melko selvä. Kun tutkimuksessa on käsitelty ”femme-lesboja” ja biseksuaaleja naisia ”jossain määrin” samana ryhmänä, toistaa tämä asetelma selkeästi biseksuaalisuutta mitätöiviä ja väheksyviä asenteita, joita yhteiskuntamme on pullollaan. Seksuaalisen suuntautumisen osalta myös panseksuaalit naiset ovat tutkimuksessa näkymättömiä. Voidaankin nähdä, että suuri osa seksuaalivähemmistöihin kuuluvista naista on suljettu tutkimuksen ulkopuolelle ja tutkimuksen vaikutukset toisia identiteettejä mitätöivinä ovat enemmänkin haitallisia kuin hyödyllisiä.
On ymmärrettävää, että metatutkimuksen 471 artikkelia eivät ehkä ole käsitelleet seksuaalista suuntautumista niin moninaisena kuin me sen nykyään ymmärrämme. Ja on yhtä lailla ymmärrettävää, että sukupuolen moninaisuutta ei tutkimuksissa ole juurikaan huomioitu, vaikkakin artikkelissa todetaan, että ”butchit ovat nuorena yleensä poikatyttöjä”. Mutta juuri sukupuolen moninaisuuden huomiotta jättäminen on suuri haaste ja puute tutkimuksissa.
Tiedämme, että monet henkilöt, jotka ulkoapäin määritellään butch-lesboiksi, määrittelevätkin itsensä muunsukupuolisiksi tai transpojiksi. Tai että henkilöt, jotka määrittelevät itsensä lesboiksi, voivat myöhemmin elämässään määritellä itsensä sukupuolen moninaisuuden piiriin kuuluvan identiteetin mukaisesti. Ja kun sukupuoli-identiteetti muuttuu, voi myös seksuaalisen suuntautumisen identiteetti muuttua. Tiedämme transsukupuolisuutta koskevista tutkimuksista muun muassa sen, että pidempi nimetön sormi voi viitata transkokemuksen olemassaoloon. Sukupuolen moninaisuuden huomioon ottaminen on ehdottomasti seuraava askel kaikissa seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuteen keskittyvissä tutkimuksissa.
Ehkä tämän tutkimuksen suurin anti on se, että ymmärrämme, kuinka seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden tutkimuskentällä on paljon enemmän kysymysmerkkejä kuin vastauksia. Tämäkin tutkimus lisää kysymysmerkkejä reilulla kädellä. Moni- ja poikkitieteelliselle tutkimukselle olisi suuri tarve, ja erityisesti humanististen ja yhteiskuntatieteiden näkökulmat olisivat keskeisiä.
Rantalan ja tämän tutkijakollegoiden keskeinen viesti Helsingin Sanomien artikkelin mukaan on, että kasvatus ja ympäristö eivät vaikuta ihmisen seksuaaliseen suuntautumiseen. Naisparien jälkikasvulla on usein seksikokemuksia samaa sukupuolta olevien kanssa, mutta naisparien ulkoa adoptoimilla lapsilla ei. Tätä tietoa olisi Rantalan mukaan voinut käyttää, kun eduskunnassa keskusteltiin ”homojen oikeudesta adoptioon”. Kasvatus ei siis voi tehdä ihmisestä homoa eikä ole vaaraa, että samaa sukupuolta olevien parien adoptiolapsista kasvaisi homoja. Tämänkaltainen argumentointi on huolestuttavaa. Miksi homoksi sosiaalistuminen tai kasvattaminen olisi huono asia?
Tavoitteenamme ei ole yhteiskunta, joka pyrkii eliminoimaan sitä rikkautta, mitä seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus on. Viestimme tulisi pikemminkin olla, että vaikka homoksi voisi sosiaalistua tai kasvattaa, samaa sukupuolta olevat parit eivät ole yhtään sen huonompia vanhempia kuin muutkaan. Homous ei ole asia, joka tulisi hyväksyä vain, jos sen alkuperä on biologinen ja sille ei mitään voi. Yhdenvertaisuus tulisi olla lähtökohtana ja tavoitteena, olivatpa seksuaalisen suuntautumisen synty millainen tahansa.
Marita Karvinen
Marita Karvinen (VTT) työskentelee Setan koulutussuunnittelijana ja on laajasti perehtynyt sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuden kysymyksiin.
p. + 358 40 570 4328
marita.karvinen@seta.fi