Säkin ulkopuoli kuvaa sitä minää joksi synnyin.

Sitä minää joksi yhteiskunta ja laki minut luokittaa.

Se minä, millaisena minut nähdään.

Säkki on surullinen, ahdistunut, häpeissään, vihainen…

Säkin ulkopinta on vailla positiivisia tunteita.

Surullisinta on se, että säkki pysyy suljettuna.

 

Säkin sisällä on se minä, joka nähdään väärin.

Minä, joka stereotypisoidaan siksi, että passissa lukee FEMALE

ja siksi, että näytän tältä.

Minälle sanotaan:

”Kyllä sinä totut!”

”Kyllä sinä vielä haluat lapsia! Et voi sitä vielä tietää!”

”Kyllä sinä vielä sitä tarvitset!”

Säkin sisällä on todellinen minä.

Siellä on rinnaton ja kohduton minä.

Se minä, joka olisi iloinen jokaisella hetkellä.

Se minä, jolle elämä on onni ja onnea on elää.

  

Säkin sisällä olevalla todellisella minällä

ei ole itsemääräämisoikeutta.

Ei oikeutta omaan kehoon.

Tuleeko koskaan sellainen aika, 

jolloin säkki saa apua?

Aika, jolloin säkki voitaisiin ratkoa

ja minä, todellinen minä, pääsisi auringonvaloon.

ELÄMÄÄN?

 

Koko peruskoulun ajan vanhempani joivat liikaa ja isästä tuli juodessa väkivaltainen. Jouduin todistamaan äitiin kohdistuvaa väkivaltaa ja elämään epävarmuudessa, kun vanhempieni luonne juodessa muuttui. Minulla oli muutama kaveri ala-asteella ja kouluun oli kiva mennä hetkeksi huilaamaan. Asiat näyttivät huonosta kodista huolimatta valoisilta. Sitten yläasteella alkoi koulukiusaaminen ja sen jälkeen ei ollut kavereitakaan, joiden perässä olisi voinut kulkea pois kotoa. Myöhemmin olen saanut tietää, että ala-aste aikainen kaverini kävi läpi samoja tuntemuksia kuin minä. Hänestä on tullut onnellinen oma itsensä ja minä olen onnellinen hänen puolestaan! 

Ajattelen nyt, että jos olisin mennyt siihen ylä-asteelle mihin oli tarkoitus ja johon hänkin olisi sitten vuoden päästä tullut, niin kenties meistä olisi ollut tukea ja turvaa toisillemme tällä matkalla. Silloin olisin päässyt käsittelemään omaa identiteettiä jo paljon aiemmin. 

Onneksi sentään koin ja jaoin alkoholistiperheessä kasvamisen ja koulukiusaamisen siskoni kanssa. Ei tarvinnut täysin yksin pärjätä. Kun yksi vahti tilannetta, niin toinen saattoi levätä ja nukkua. Väkivaltaa ja riitoja saattoi tapahtua myös arki-iltoina/-öinä. Joku sanoisi, että olin nuori hoivaaja. En minä mitään hoivannut – olin hengenvartija. 

En päässyt sijaisperheeseen, pois kotini tilanteesta. Elämäni alkutaipaleella ei ollut ketään aikuista, joka olisi nähnyt tai kuullut hätäni. 

Ensimmäiset tuntemukset tulivat 11-vuotiaana, kun keho alkoi muuttua tietyillä tavoilla. Ei ollut kukaan neuvonut niistä päivistä. Kunnolla ainakaan. Eivät ne minulle tule, ajattelin. En minä ole tyttö. Luulin vain loukkaantuneeni, kun juoksin humalaisen äitin kanssa metsään humalaista isää karkuun ja kintuilla oli punainen viiva. Se loppui nopeasti ja ajattelin, että ei ollutkaan vakavaa. Voi, kuinka väärässä olin. Siitä se alamäki alkoi – vuosi vuodelta paheneva dysforia. Kukaan ei huomannut, että minulla ei ollut kaikki hyvin. Kuinka paljon helpompaa olisi ollut, jos lapsena ja nuorena rinnallani olisi ollut aikuinen, joka olisi ottanut selvää sukupuolivähemmistöjen asioista. Löysin itsekin sanan “sukupuolidysforia” vasta parikymppisenä – näistä asioista ei koulussa puhuttu.

Katsoin joskus kauan sitten dokumentin translapsista (ulkomaisen, tottakai). Siinä kuulin ensimmäistä kertaa sellaisestakin mahdollisuudesta, kuin blokkerit. Tulin surulliseksi ja kateelliseksi, että joku sai elää niin huoletonta lapsuutta ja nuoruuden alkua. Tutkia omaa identiteettiä ilman, että tarvitsi kärsiä 11–vuotiaasta asti “taannuin takaisin vaippoihin” -päivistä. 

Kärsin voimakkaasta sukupuolidysforiasta. Piiloudun kesäkuumallakin paksuihin huppareihin, kun muut näyttävät niin raikkailta. En voi leikata hiuksiani lyhyiksi, koska tarvitsen suojapanssarin, jotta pampulat eivät näkyisi muille. Tunnen niin suurta vastenmielisyyttä niitä päiviä kohtaan, etten voi mennä silloin ihmisten ilmoille. En voi tehdä yhtään mitään ilman pahaa oloa: istua, kävellä normaalisti, nukkua… Vuonna 2024 sain jonkin urheilupuuskan ja vaikka mielestäni söin hyvin, niitä päiviä ei vain alkanut kuulua. Pystyin menemään kesätöihin toiselle paikkakunnalle, ihmisten ilmoille, elää elämääni. 5 kuukauden ajan olin suhteellisen onnellinen. Sen jälkeen ei ole sama enää onnistunut. Olen joutunut kieltäytymään unelmatyöstäni vain sen takia, että joudun kärsimään väärän sukupuolen biologisista toiminnoista. Olin juuri hyväksymässä työpaikkaa ajatellen, että kyllä minä pärjään, kun ne alkoivat. Aivan kuin sanoen: “Niinkö vain luulit meneväsi töihin, kun me olemme olemassa, sinä vastenmielinen otus!” Se oli viimeinen naula arkkuun. Tässä tämä elämä nyt oli. 

Minulla on pelko siitä, että jos joskus pääsisin transklinikalle asti, niin se olisikin turhaa, enkä saisi tarvitsemaani apua. En tarvitse hormonihoitoja tai nimen muutosta, ja oikeaa sukupuolimerkintää en saa, koska niitä on olemassa vain kaksi: F ja M. Tuskin kukaan ottaisi todesta, jos passissani olisi M merkintä. X olisi minulle parempi. Väliäkö hällä, ei se minua niin häiritse. Ainoa asia mitä oikeasti tarvitsen, ovat kirurgiset toimenpiteet. Hysterektomia ja mastektomia. Mutta varsinkin hysterektomiaan tunnutaan suhtautuvan transklinikalla jotenkin negatiivisesti. Kukaan ei kerro omia kokemuksiaan. Kaikkialla puhutaan vaan siitä ilosta, että “dysforia loppui kun pampulat leikattiin”. Eikö kukaan oikeasti tunne samaa vihaa, inhoa, surua ja häpeää kuin minä, tätä toista asiaa kohtaan? Kaikkialla lukee: “nämä eivät ole pakollisia toimenpiteitä”, kuin sanoen, että tätä nyt ei AINAKAAN suoriteta.

Vasta sitten, kun voin pukeutua t-paitaan, leikata hiukseni lyhyeksi ja varsinkin sitten, kun ei enää tarvitse piiloutua neljän seinän sisälle niiden päivien takia, olen vihdoin vapaa ja onnellinen. Vasta sitten minulla on hyvä elämänlaatu.

 

En ole edelleenkään minuksi muuttunut 

muuta kuin mielessäni 

Siellä on kuva hänestä 

minusta itsestäni 

Siis jämähdänkö tähän? 

Olen Vailli (en ole) N a i n e n

Outa

 

Olin Translapsi -kampanja 2026

Teksti on julkaistu osana Setan ja transjärjestöjen syksyn 2026 kampanjaa, jossa nostetaan esiin translasten elämään ja oikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Katso ja lue muiden translapsien tarinat kampanjasivulta.