En ole koskaan ollut erityisen urheilullinen. Koulun liikuntatunnit olivat yhtä tuskaa – erityisen ahdistavia ne olivat silloin, kun pelattiin jonkin sortin joukkuelajeja. Minä olin se, joka ei oikein osannut, joka ei taipunut, joka ei osunut palloon tai saanut sitä kiinni, joka ei juossut kovinkaan nopeasti, joka ei osannut uida eikä pysynyt luistimilla pystyssä. Olin se pieni ja hintelä joka valittiin joukkueeseen aina kolmen viimeisen joukossa.
Tarina ei ole mitenkään erityisen harvinainen homomiehen kertomana, suurimmalla osalla homokavereistani on samankaltaisia kokemuksia. Vaikka monet meistä ovat pärjänneet mainiosti muilla alkavan elämän osa-alueilla, on se kouluelämän sisään sijoitettu maskuliinisen pullistelun kaksoistunti ollut lähes poikkeuksetta ahdistuksen paikka. Silloin idätetty siemen on kasvanut pitkälle, edelleenkään en innostu urheilusta vaan se aiheuttaa lähes poikkeuksetta hylkimisreaktion. Erityisesti testosteronia tihkuvat lätkät ja fudikset yhdistettynä päättömään joukkohurmokseen saavat voimaan pahoin.
Kun jotain oikein inhoaa tai ei ollenkaan ymmärrä, voi olla kasvattavaa tutustua siihen lähemmin. Katsoin hetki sitten kotimaisen Freetime Machos -dokumentin, joka kertoo maailman pohjoisimmasta rugbyjoukkueesta. Rugby edustaa pääpiirteissään juurikin kaikkea sitä, mitä en oikein ymmärrä. Isojen äijien hikistä puhisemista, rasvaisia juttuja ja tahallista tai tahatonta väkivaltaa. Näyttää rumalta ja sattuu!
Rugbydokkari kertoi toisaalta juurikin sen, mitä osasin odottaa. Joukkueen maskotti on pumpattava barbara, pukkarissa ja pelireissuilla juodaan kaljaa, puhutaan pillusta ja kerrotaan homovitsejä. Samalla se näytti kuitenkin jotain hyvin herkkää päähenkilöistään – pari-kolmekymppiset miehet harjoittelevat aikuiselämäänsä, perustavat perheitään ja yrittävät elää ympäristön odotusten mukaan. Se joukkue ei olekaan lopulta olemassa sitä maskuliinista pullistelemista varten, vaan vertaistukea varten. Kukaan ei taida olla niin yksinäinen hahmo kuin nuori perheellinen suomalainen mies ja ilman näitä joukkuelajeja se yksinäisyys voisi käydä ylitsepääsemättömäksi.
Freetime Machos -leffassa on myös oma homojuonteensa. Tämän homoklangin myötä elokuva paljastaa myös sen raadollisen todellisuuden, mikä joukkueurheiluun liittyy hlbti-näkökulmasta. Perheet ja pillut ja homovitsit ovat olennainen osa keskustelua – ja vaikka moni joukkueen jäsenistä tietää joukossa olevan myös yhden ihan oikean homon, kukaan ei tunnu muistavan sitä silloin kun ne homourpoilut pääsevät vauhtiin. Vaikka se homous korrektisti ‘hyväksytään’, siitä ei uskalleta puhua – ja sitä homoutta helpompaa on hyväksyä homoudella vitsailu. Eikä kukaan taida keskustella sen yhden homon kanssa sellaisista asioista, jotka voisivat liipata sen homon yksityiselämää.. se olisi liian vaarallista, silloinhan kaikki saattaa paljastua. Missä on sen homon vertaistuki?
Homoista ja urheilusta on sen eräänkin lokakuisen illan jälkeen jo puhuttu hiukan enemmän. Lisää saa puhua – poistuisivat turhat fobiat puolin ja toisin.
Freetime Machos TV1:ssä torstaina 30.12.2010 klo 21.05
Elokuva myös dvd:nä kaupoista tai vuokraamoista.
Manne Maalismaa
Kirjoittaja on Setan hallituksen jäsen.
Setan puheenvuoro päivittävät Setan työntekijät ja luottamushenkilöt. Sisällöllinen vastuu on heillä itsellään, eikä puheenvuoro välttämättä vastaa aina täysin Setan kantaa.