Ajankohtaisen kakkosen teemailta 12.10.2010 sysäsi keskustelun taas uuteen vauhtiin. Kesällä kyseltiin pridekulkueen sovinnaisuuden ja oikeutuksen perään, mutta nyt tikkataulun keskelle päätyi kirkko ja sen äärikonservatiivisiipi.
Napakymppien heittely on näennäisen helppoa, erobuumi jatkuu edelleen tätä kirjoittaessani. Vaan ne fundamentalistit ottavatkin iskut vastaan ylpeydellä ja toteavat tekevänsä tärkeää työtä. (Joku totesi Facebook-keskustelussa jotakuinkin niin, että fundisten kanssa väittely on kuin pelaisi shakkia pulun kanssa – ne kaataa nappulat, paskoo pöydälle ja lentävät sitten kertomaan voitosta omilleen. Äärimmäisen osuva vertaus. Kiitos sille jota lainasin!)
Ikävin tosiasia lienee kuitenkin se, että keskustelun tuottaman kirkosta paon myötä asiasta kärsivät jälleen myös sellaiset ihmiset, jotka eivät enempää kärsimystä ansaitse. Ne Leena Huovisen tavoin ajattelevat kirkon työntekijät sekä kaikki kirkossa toimivat, jotka suhtautuvat liberaalisti seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin tai kuuluvat itse hlbti-ihmisiin. Erorallin jälkeen konservatiivien ääni on vaarassa vahvistua.
Miksi sen liberaalipuolen ääntä ei sitten Huovista lukuun ottamatta kuultu – miksi kirkkoa saa edustaa vähemmistö, joka ei omasta vakuuttelustaan huolimatta edes edusta kirkon kantaa vaan omaa ahdasta ja valikoivaa Raamatun tulkintaansa? Miksi “kirkon kantaa” saa edustaa helluntailainen raamatunopettaja?
Vastaus lienee hyvin yksinkertainen – kirkossa ja sen viroissa toimiville konservatiiveille ehkä vielä “luonnotontakin” pahempi asia on sitä tukeva “harhaoppinen”. Homoja pitää yrittää julkisesti hampaat irvessä rakastaa, mutta ne harhaoppiset ovat se todellinen uhka. Niinpä homomyönteiseksi kirkon työntekijäksi tai seurakuntalaiseksi julkisesti leimautuminen voi olla poliittinen itsemurha ja tehdä omasta elämästä helvetillistä – homous on kirkossa tabu, josta näennäiskeskustellaan. Tosiasiassa kaapit ovat visusti kiinni, don’t ask – don’t tell. Julkisesti keskusteluun uskaltavat osallistua vain ne, joilla hävittävää ei enää ole.
Sama pätee valitettavasti myös lainsäätäjiimme. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksista keskustelevat julkisesti lähinnä pienet puolueet muutamaa konservatiivipoikkeusta lukuun ottamatta. Odotan edelleen sitä päivää, kun useampi tunnettu kokoomus-, keskusta- tai demaripoliitikko osallistuu vapaaehtoisesti vähemmistökysymyksiä koskevaan keskusteluun muutoin kuin ilmoittamalla kantansa adoptioon, kun sitä nimenomaisesti kysytään. Valtakunnanpolitiikassa vähemmistökysymykset näyttävät olevan monelle taakka ja leima – joo joo, puolesta ollaan, mutta täytyykö sitä kaikille kuuluttaa… Vastustamalla taas voi jopa saada muutaman änkyrä-äänen.
Niin se on – homoilta tuli jo. Saapa nähdä, tuleeko useampaan kertaan vielä.
ps. En edes aloita siitä, kuinka koko keskustelu kulki väärillä urilla – puolet halusi puhua yhdenvertaisuuskysymyksistä ja puolet Raamatun tulkinnasta. Melkein siinä jo unohtui, että meidän lait säätää tosiasiassa vaaleilla valittu eduskunta, ei Raamattu.
Ja vielä, kaunis kiitos kaikesta voimaannuttavasta palautteesta jota sain – ei tullu turha reissu 🙂
Manne Maalismaa
Kirjoittaja on Setan hallituksen jäsen.
Setan puheenvuoro päivittävät Setan työntekijät ja luottamushenkilöt. Sisällöllinen vastuu on heillä itsellään, eikä puheenvuoro välttämättä vastaa aina täysin Setan kantaa.