Aamulehti uutisoi hiljattain laskelman, jonka mukaan rekisteröidyt parisuhteet päättyvät eroon avioliitoja useammin. Tilastokeskuksen vertailussa tarkasteltiin solmittuja liittoja vuosina 2002-2009: avioliitoista 9,4 prosenttia päätyi eroon, rekisteröidystä parisuhteista 13 prosenttia.
Ero sinällään ei ole hyvä tai huono asia: eron myötä kaksi suhteessa kärsivää ihmistä voi päästä uuden elämän alkuun. Useinmmiten se on kuitenkin vakava kriisi. Unelmien täyttymyksen sijaan sateenkaaren päästä löytyykin ero.
Rekisteröityjen parien eroamisten syytä ei ole Suomessa kunnolla tutkittu. Se mikä vie yhden parin eroon, heiluttaa toista venettä vain hetken. Tutkija Osmo Kontula arvelee Aamulehdessä, että ympäristöstä tuleva yhdessä pitävä voima voi olla rekisteröidyillä pareilla heikompi kuin avioliitoissa, eteenkin jos lapsia ei ole ja ympäristö on vihamielinen. Paine ylläpitää rikkomatonta perheidylliä suvun ja naapureiden silmissä saattaa olla pienempi ja kynnys erota siten matalampi.
Korkeampi eroprosentti voi olla myös merkki siitä, että rekisteröidyt parit jäävät vaille ympäristön henkistä tukea ja riittäviä perhe- ja pariterapiapalveluja. Joillekin paineita luo myös onnellisuusmuuri, tarve osoittaa, että sateenkaariparit ovat vähintään yhtä onnellisia ja ongelmattomia kuin parhaat heteroparit. Homoja vieroksuvassa ilmapiirissä onnellisuus näyttäytyy keinona “ansaita” homo- ja lesbopareille samat oikeudet yhteiskunnassa. Muurin takaa on vaikea lähteä hakemaan apua perheen kriiseissä.
Aamulehden haastattelemat perheneuvolat, perheasiain neuvottelukeskukset ja yksityiset parisuhdeterapeutit kertovat ottavansa vastaan myös samaa sukupuolta olevat parit. Syytä onkin: jos palvelut rajattaisiin vain heteropareihin, liikuttaisiin laittomuuden puolella. Myös kirkon piiristä vakuutellaan, että vaikka kirkon työntekijöillä on erilaisia näkemyksiä homoudesta, kirkko on ihmistä varten eikä ketään rajata ulos.
Hyvä tahto on hyvä alku, mutta se ei riitä. Työntekijöiltä tarvitaan vankkumatonta ammattitaitoa kohdata sateenpaariperheet ja pariskunnat luontevasti ja asiakasta arvostaen ensikohtaamisesta alkaen. Vaikka parisuhteen ongelmat ovat homo- ja lesbopareille pitkälti samoja kuin heteroillakin eivätkä ne siksi vaadi ammatilista erityisosaamista, tökerö kommentti voi pilata luottamuksen ja hoitosuhteen heti alkuunsa.
Lesbo- ja homoparit saattavat myös aristella hakemutumista parisuhde- ja perheterapioihin, jos he epäilevät, että palvelut lähtevät heteroperhe-olettamuksesta eivätkä tarjoa heidän tarvitsemaansa apua. Setan jäsenjärjestöt ja Setan transtukipiste tarjoavat tukea parisuhdeongelmissa, mutta nämä toimet ovat vain pisara meressä. Ainoa kestävä tie on kehittää suurten palveluntarjoajien ammattitaitoa.
Toistaiseksi mikään julkinen tai yksityinen taho Suomessa ei ole profiloitunut sateenkaariväen palvelujen tuottajana takaamalla julkisesti tasaveroisen kohtelun myös homo- ja lesbopareille. Ruotsissa kunnat saavat koulutusta Setan sisarjärjestöltä RFSL:ltä, joka myöntää niille sertifikaatin koulutuksen päätteeksi. Jotkin kunnat ovat halunneet kouluttaa kaikki keskeiset toimialansa, eritoten terveydenhuollon, koulun ja nuorisotyön saralla. Suomessa kiinnostus Setan tarjoamaan vastaavaan koulutukseen on ollut vaatimatonta. Missä ovat suuret toimijat, kunnat ja Kuntaliitto?
Odotan sitä päivää, että Suomessa päättäjät ja viranomaiset alkavat puhua homojen, lesbojen, biseksuaalien ja transihmisten ja heidän perheidensä hyvinvoinnista ja sen tukemisesta sen sijaan, että puhutaan vain meidän oikeudestamme olla olemassa ja nauttia samoista oikeuksista kuin muutkin kansalaiset. Se päivä voisi olla vaikka tänään.
Outi Hannula