Mistä aktivistit saavat voimavaroja queer- ja transaktivismiin? Aktivismi voi olla monella tavalla kuormittavaa, ja siksi siihen tarvitaan myös vastapainoa. Mitkä asiat aktivismissa sitten koetaan kuormittaviksi ja mitkä puolestaan vievät eteenpäin ja auttavat jaksamaan taistelua queer- ja transoikeuksien puolesta?
Toteutimme Tampereen yliopistossa toimivassa Affektiivinen aktivismi –tutkimushankkeessa kyselytutkimuksen queer- ja transaktivismin voimavaroista. Olemme hankkeessa kiinnostuneita aktivismin herättämistä tunteista, sen kuormittavuudesta ja ilon aiheista sekä aktivismin tekemisen voimavaroista.
Voimavaroilla tarkoitamme sellaisia sosiaalisia, psyykkisiä ja fyysisiä tekijöitä, jotka tukevat aktivismia ja antavat energiaa aktivismiin osallistumiseen. Kysely suunnattiin Suomessa asuville täysi-ikäisille, ja se keräsi yhteensä 52 vastausta eri ikäluokkiin kuuluvilta, eri aikoina ja eri tavoilla queer- ja/tai transaktivismia tehneiltä henkilöiltä.
Tunteet aktivismin liekkinä
Kyselyssä kysyimme aktivismiin liittyvistä tunteista ja aktivismin tuottamista kuormituksen ja ilon aiheista. Voimavaroihin liittyvissä vastauksissa mainittiin useammin negatiiviset tunteet, kuten viha ja pelko, jotka antavat vahvan energialatauksen aktivistiseen toimintaan.
Historiallisesti tarkasteltuna juuri negatiiviset tunteet, kuten viha, raivo ja suru ovat usein toimineet queer- ja transaktivismin käynnistäjinä ja aktivismia eteenpäin vievinä voimina. Esimerkiksi 1980-luvulla Yhdysvaltojen AIDS-aktivismissa kehotettiin muuttamaan suru vihaksi ja viha toiminnaksi. Myös Suomessa syrjinnän aiheuttama suuttumus ja turhautuminen on kanavoitunut aktivistiseksi toiminnaksi HLBTIQ+-liikkeen varhaisilla vuosikymmenillä.
Kyselyaineistossamme on siis havaittavissa sama ilmiö: vallitsevien yhteiskunnallisten olosuhteiden äärellä tunnettu viha ja turhautuminen kanavoituu aktivisteissa sisuuntumiseksi ja tarmoksi muuttaa maailmaa. Vastaajamme kertoivat, kuinka ”vitutusenergia vie eteenpäin” ja ”syvä epäoikeudenmukaisuuden tunne on se, mikä ajaa aktivismiin”. Koska queer- ja transaktivismi on tekijöilleen usein syvästi henkilökohtaista, aktivismiin ajoi myös sisäinen velvollisuudentunne.
Toisaalta vastaajistamme tuntui myös siltä, että muita vaihtoehtoja kuin aktivismin tekeminen ei edes ollut: esimerkiksi transihmiset voivat päivittäin törmätä erilaisiin epäkohtiin tai joutua perustelemaan omaa olemassaoloaan muille, jolloin jo avoimuus omasta identiteetistä määrittyy aktivismiksi. Kuten eräs vastaajamme totesi: “[E]tenkin kaapista ulkona eläminen on viime aikoina ollut ihan helekatin rasittavaa. Mielestäni kaikki, jotka tätä tekee, on aktivisteja.” Vastaavasti tarve ja velvollisuudentunne tehdä maailmasta tasa-arvoisempi paikka voi kummuta myös siitä, että seuraa oman lapsen, kumppanin, ystävän tai muun läheisen kokemaa syrjintää.
Merkittävä aktivismia ylläpitävä voimavara vastauksissa oli vahva epäoikeudenmukaisuuden tunne. Tätä sanallistettiin myös oikeudenmukaisuuden tarpeena, tietoisuutena maailman vääryyksistä tai eteenpäin vievänä sisäisenä liekkinä tai palona.
Epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ei voi yksioikoisesti määritellä joksikin tietyksi tunteeksi, vaan kyseessä on moniin tunteisiin kietoutuva ja motivaatiota ylläpitävä voima, jolla ei aina välttämättä ole suoraa yhteyttä omaan identiteettiin tai sosiaaliseen asemaan. Sisäinen palo voi liittyä lukuisiin eri epäoikeudenmukaisuuksiin, jotka koskevat läheisiä tai muita ihmisiä, ihmisoikeuksia, yhteiskuntaa tai ympäristöä.
Vaikka aktivismiin liittyvillä negatiivisilla tunteilla on eteenpäin vievää voimaa, ne myös kuormittavat aktivisteja silloin, kun yhteiskunnallinen muutos on hidasta ja kun oman työn tuloksia on vaikea nähdä. Vastaajamme kertoivatkin myös aktivismiin liittyvästä väsymyksestä, surusta, toivottomuudesta sekä voimattomuuden ja pettymyksen tunteista. Tällaisia tunteita voi kuvata poliittiseksi epätoivoksi: tunteeksi, ettei mikään muutu aktivistien toimista huolimatta. Myös poliittisella epätoivolla on pitkä historiansa queer- ja transaktivismissa, eikä sitä tulisikaan sivuuttaa aktivismista ja sen voimavaroista puhuttaessa.
Muutokset yhteiskunnallisessa asenneilmapiirissä ja lainsäädännössä ovat usein tuskastuttavan hitaasti eteneviä, jolloin voi tuntua siltä, ettei mikään ikinä muutu. Kun lainsäädännön ja yhteiskunnallisen asenneilmapiirin tilaa tarkastellaan pidemmällä aikavälillä, havaitaan kuitenkin, että merkittäviä muutoksia on tapahtunut verrattuna vaikkapa 1970-luvun puoliväliin, jolloin Seta aloitti toimintansa. Aktivismilla on siis merkitystä, vaikka sen saavutukset eivät aina ole välittömiä.
Myös pelko ja turvattomuuden tunne mainittiin kyselyssä usein. Vastaajamme pelkäsivät aktivisteihin kohdistuvaa vihapuhetta sosiaalisessa mediassa, konkreettista väkivallan uhkaa sekä äärioikeiston ja antigender-liikehdinnän nousua. Osa vastaajista oli kohdannut aktivisminsa vuoksi vihapuhetta ja uhkailua, mutta pelkoa kokivat hekin, joihin vihapuhe tai uhkailu ei ollut henkilökohtaisesti kohdistunut. Pelon vuoksi osa vastaajista kertoi kiinnittävänsä omaan turvallisuuteensa ja yksityisyyteensä erityistä huomiota. Lisäksi aktivismin kuormittavuutta lisäsi queer- ja transihmisiin kohdistuva vähättelevä julkinen puhe sekä jatkuva tarve puolustaa itseään.
Kohtaamiset voimavarojen tukipilarina
Ylivoimaisesti eniten mainintoja aktivismin voimavaroista kyselyssä sai positiivinen vuorovaikutus ihmisten ja yhteisöjen kanssa. Yhteisö voi tarkoittaa aktivismiyhteisöä, sateenkaariyhteisöä tai intersektionaalisesti useaan identiteetin piirteeseen perustuvaa yhteisöä (esim. taiteilijuus, queer-identiteetti, etnisyys). Aktivismin voimavaroja tukevaan verkostoon kuuluvat myös yhteistyökumppanit ja järjestöt. Vertaistuki on suuressa roolissa: aktivistien kesken “tilanteita voidaan jakaa ja kiroilla.”
Aktivismityössä kohdatut ihmiset tuovat konkreettisesti havaittavaksi sen, miten aktivismi vaikuttaa. Vastauksissa mainittiinkin kokemus oman aktivismin merkityksellisyydestä, joka syntyy siitä, että näkee aktivismin vaikutukset muissa ihmisissä. Merkityksellisyyden tunnetta tuo myös usko tavoitteiden saavuttamiseen. Palkitsevina mainittiin usein havainnot vaikutuksista “pienissä teoissa”, kohtaamisissa ja ihmisissä tapahtuvissa muutosprosesseissa. Välittömiä onnistumisen tunteita ovat tuoneet esimerkiksi havainnot siitä, miten “ihmiset kysyvät avoimin mielin kysymyksiä minulta, jos he eivät tiedä tai ymmärrä jotakin, ja saan käydä rakentavaa keskustelua”.
Aktivismin vaikutukset nähtiinkin moninaisina, joskin vaikeasti mitattavina: “Miten tilastoisi sen vaikutuksen, että joku löysi turvallisen tilan ja oman yhteisön? Tietoa ja tukea. Tarkoituksen, elämänkumppanin?”
Positiivinen palaute omalta yhteisöltä tai tuntemattomilta ihmisiltä vahvistaa tunnetta siitä, ettei ole aktivistina yksin. Muutamissa vastauksissa mainittiin myös negatiivisen palautteen merkitys. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa syntyviä vastareaktioita: “välillä raivokaskin minuun kohdistunut vihapuhe on aiheuttanut fiilistä, että tekemiseni ja toimintani huomataan ja on ihmisiä, jotka kokevat aktivismini uhkana. Siitä tulee fiilis, että aktivismillani on väliä, ja se saa jatkamaan sen tekemistä.”
Myös terveys mainittiin voimavarana. Tätä ei välttämättä tule pohtineeksi, mikäli terveyden kanssa ei ole ongelmia. Moni pohti sitä, miten on tärkeää pitää huolta siitä, ettei aktivismi uuvuta. Terveyteen liittyen muutamat nimesivät terapian voimavarana sekä kulttuurin ja taiteen merkityksen voimavaroja elvyttävänä ja ylläpitävänä voimana. Vastaajien joukossa oli myös kroonisesti sairaita ihmisiä, jotka toivat esille saavutettavuuden merkityksen. Ihmisten toimintakykyyn ja kyvykkyyksiin liittyviä normeja tulisikin miettiä vielä perusteellisemmin, jotta voidaan parantaa aktivismiin osallistumisen edellytyksiä niidenkin kohdalla, jotka eivät jaksa tai voi osallistua paikan päällä.
Sosiaalinen media mainitaan vastauksissa voimavarana tarkemmin asiaa täsmentämättä. Somessa rakentuu yhteisöjä ja siellä voi seurata muita aktivisteja ja järjestöjä. Lisäksi sosiaalinen media mahdollistaa välittömän palautteen tykkäyksien, emojien, kommenttien ja viestien avulla. Sosiaalisesta mediasta on tullut merkittävä aktivismin areena, jossa sekä LHBTIQ+-ihmisten oikeuksien puolustajat että vastustajat saavat äänensä aiempaa helpommin kuuluviin. Keskustelu aktivistien ja heidän vastustajiensa välillä on siis nykypäivänä helpompaa kuin vaikkapa 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin aktivistien ja laajemman yhteiskunnan välisinä viestintäkanavina toimivat pääasiassa lehtien mielipidekirjoituspalstat. Toisaalta some tarjoaa mahdollisuuksia aktivismin tekemiseen niillekin, jotka eivät ole mukana queer- ja transjärjestöjen tai muiden aktivismiryhmien toiminnassa. Lisäksi se on keskeinen verkostoitumisen, koollekutsumisen, yhteisöllisyyden vahvistamisen, tiedottamisen, tiedon tuottamisen ja keskustelun väline. Audiovisuaalisuutta tukevien sosiaalisten medioiden välityksellä eri aktivismin muodot ylittävät myös kansallisia rajoja ja rakentavat tehokkaasti uusia solidaarisuuksien verkostoja.
Voimavaroista pitää puhua
Kysyttäessä, keiden kanssa aktivismin voimavaroista voi keskustella, noin puolet vastaajista nosti esiin ystävät, lähipiirin sekä muut aktivistit. Myös järjestötoimijat ja muut järjestöjen jäsenet koettiin turvallisiksi ihmisiksi, joiden kanssa jakaa ajatuksia aktivismin voimavaroista. Omat ystävät ja läheiset tukevat aktivisteja monin tavoin, ja yhteisöltä saadaan kannustusta, joka auttaa jaksamaan. Järjestöiltä vastaajat kertoivat saavansa niin aineellisia kuin aineettomiakin resursseja, kuten aktivismia ja tiedonjakoa tukevaa materiaalia, mahdollisuuksia yhteisön tapaamiseen sekä systemaattista apua ja tukea. Ystävistä, läheisistä sekä samanhenkisistä aktivisteista ja järjestötoimijoista koostuva ymmärtävä ja vastaanottava tukiverkko antaa voimavaroja aktivismiin.
Tukea jaksamiseen ja aktivismin voimavaroista keskusteluun ovat vastaajat saaneet myös monista muista lähteistä. Jotkut mainitsivat töissä kollegoille aktivismista puhumisen auttavan heitä ja työnohjauksessa saaneensa konkreettista keskustelutukea. Tukea aktivismiin on saatu muiltakin tahoilta, kuten kaupungilta ja poliittisilta puolueilta, esimerkiksi tiloina tapahtumien järjestämiseen tai rahallisena apuna. Tällainen konkreettinen tuki yhteisön ulkopuolelta koettiin tärkeäksi ja kannustavaksi.
Moni vastaaja toi myös esiin, kuinka uusien ihmisten liittyminen aktivismiin, muiden näkyvä julkinen toiminta asian puolesta ja laajempi sateenkaari-ihmisten hyväksyntä esimerkiksi seurakunnissa omalla tavallaan tukee aktivismia. Se antaa toivoa muutoksesta, solidaarisuudesta ja kertoo asian olevan tärkeä muillekin kuin vain queer- ja transihmisille. Kaiken tuen ei tarvitse siis tulla suoraan aktivisteille konkreettisesti vaan laajempikin tuen osoittaminen auttaa aktivisteja jaksamaan.
Tuki queer- ja transaktivisteille ei ole kuitenkaan aina taattua, ja joskus voimavarat aktivismin tekemiseen loppuvat. Iso osa vastaajista ei ollut saanut lainkaan tukea aktivismiinsa. Jotkut kertoivat, etteivät ole keskustelleet tai kokeneet voivansa keskustella aktivismin voimavaroista kenenkään kanssa. Lähipiiristä ei välttämättä löydy aktivisteja ja ei-aktivisteille voimavaroista puhuminen koettiin hankalaksi. Puhumista väsymyksestä ja aktivismin taakasta voitiin vältellä, sillä se nähtiin itseaiheutettuna ja aktivismiin kuuluvana asiana. Aktivismiin liittyvä kuormitus haluttiin myös pitää erillään henkilökohtaisesta elämästä, eikä läheisiä haluttu rasittaa aktivismin stressillä ja huolilla. Tämä pienensi tukiverkkoa, jonka kanssa keskustella.
Aktivismiyhteisöllekin aktivismin kuormituksesta puhumista saatettiin välttää, sillä sen pelätään vaikuttavan negatiivisesti ilmapiiriin ja aktivismin toiveikkuuteen. Keskustelut voimavaroista muiden aktivistien kanssa tuntuivat myös monesti pyörivän pelkästään negatiivisten asioiden, kuten väsymyksen ja turvattomuuden, ympärillä. Tämä vaikuttaa helposti omaan mielialaan ja voi lisätä stressiä sekä epätoivon tunteita. Aktivismin aiheuttamasta kuormituksesta on tärkeä puhua, ja yhteisön olisi osattava ottaa muiden kuormitus vastaan, kenties nähdä se kutsuna apuun ja kannustukseen.
Keskusteluissa olisi hyvä miettiä myös erilaisia kuormitusta ennakoivia tai purkavia ratkaisumalleja. Kuormitus ei saisi myöskään olla ainoa keskustelun aihe.
Voimavarakeskusteluissa olisi tärkeää kerrata ilon aiheita ja onnistumisia, jotka muistuttaisivat, miksi tätä työtä tehdään.
Queer- ja transaktivistit tarvitsevat tukea
Olemassa olevat tukiverkot eivät ole kaikille aina riittäviä, ja joskus niitä ei ole ollenkaan. Aktivismiin tarvitaan monenlaista tukea, työkaluja ja yhteisöllisyyttä, jotta voimavarat riittäisivät.
Aktivismiyhteisö kaipaa lisää aktiiveja, tekijöitä ja tukijoita. Työmäärän kasautumista yksittäisille ihmisille yhteisön sisällä tulisi välttää jakamalla tehtäviä järjestelmällisesti sekä kannustamalla lisää ihmisiä mukaan. Uusien ilta –tapahtumien uskottiin madaltavan kynnystä lähteä mukaan aktivismiin ja auttavan ihmisiä integroitumaan yhteisöön toivottamalla heidät mukaan toimintaan. Vastaajat pitivät tärkeänä, että mukana olisivat muutkin kuin vain queer- ja transihmiset, ja että he voisivat ottaa kantaakseen isommankin osa, jotta queer- ja transihmiset eivät palaisi loppuun omien oikeuksiensa puolesta taistelemisessa. Heteroseksuaalisia ja cissukupuolisia liittolaisia siis tarvitaan.
Isona teemana vastauksista nousi esiin toive laajemmasta tuesta järjestöjen taholta. Vastaajat kaipasivat järjestöiltä erimuotoisia tapahtumia ja tapaamisia, joissa voitaisiin käsitellä aktivismin voimavaroja, jakaa tunteita turvallisesti ja keskustella avoimesti. Toivottiin, että tapaamisissa voitaisiin etsiä työkaluja uupumuksen ja voimavarojen käsittelyyn. Myös netistä helposti löydettäviä materiaaleja ja esimerkiksi webinaareja voimavaroista kaivattiin. Järjestöille esitettiin toiveita myös turvallisten tukitahojen listasta, jotta aktivistit löytäisivät helpommin oikeanlaisen avun piiriin sitä tarvitessaan. Lisäksi mainittiin tarve aktivistien intersektionaaliselle ja antirasistiselle koulutukselle, sekä laajemmalle intersektionaalisten näkökulmien huomioimiselle järjestöjen ja yhteisön sisällä.
Raha ja talous ovat aktivismissa suuria tekijöitä. Toiminnallisten ja taloudellisten resurssien puute johtaa helposti aktivistien loppuun palamiseen. Moni vastaaja toivoikin enemmän rahallista tukea aktivismille sekä järjestöille. Työtä tehdään vapaaehtoisvoimin ja niukoilla resursseilla oman työn tai opiskelun ohessa, ja joitain aktivismi työllistää jopa kokopäiväisesti. Rahallinen tuki projekteille, tapahtumille sekä muulle aktivismille olisi merkittävää.
Positiivinen palaute omasta aktivismista sekä yhteisöltä saatu kannustus koettiin tärkeäksi, ja tätä toivottiin lisää. Aktivismiyhteisölle kaivattiin kokoontumisia, joissa voitaisiin avoimesti puhua onnistumisista, kannustaa toisia ja pitää hauskaa. Ylipäätään toivottiin enemmän tilaa nauttia yhteisöstä. Erityisesti 35-vuotiaiden ja sitä vanhempien vastauksissa esitettiin toiveita matalan kynnyksen tapahtumista sekä laajemmin kaikenikäisille ja kaikenlaisille aktivisteille suunnatusta saavutettavasta toiminnasta. Tapahtumiin kaivattiin myös etäosallistumismahdollisuuksia, joiden avulla voitaisiin ulottaa aktivistiyhteisö myös pienempien ja syrjäisempien paikkakuntien aktivisteihin.
Aktivismiin toivottiin ylipäätään enemmän yhteisöllisyyttä. Yhteisö koettiin osassa vastauksista jakautuneeksi, hajanaiseksi ja riitaisaksi. Kaivattiin tukea ja paikkaa erilaisille aktivismityyleille sen sijaan, että kinattaisiin siitä, mikä on oikeanlaista aktivismia. Jokaisen aktivistin panoksella on merkitystä, ja jotta tätä työtä jaksaa tehdä, on voitava tukeutua muihinkin ihmisiin, yhteisöön ja järjestöihin.
Joskus on myös syytä ottaa etäisyyttä aktivismista ja pitää taukoja oman hyvinvoinnin vuoksi. Aktivismia ei ole pakko tehdä ikuisesti. Silloinkin on hyvä voida luottaa yhteisöön; uusia aktivisteja kyllä löytyy ja joku muu jatkaa, vaikka itse siirtyisi sivuun tai vaihtaisi aktivismin tekemisen tapaa vähemmän kuormittavaksi. Aktivistitkaan eivät ole superihmisiä, jotka jaksavat jatkuvasti toimia sataprosenttisesti aktivismissa ilman vapaa-aikaa tai lepotaukoja. Kuten eräs vastaajamme ihanasti muistuttaa muita aktivisteja: ”Aktivistien olisi tärkeää osata myös rajata aktivismi ulos henkilökohtaisesta elämästä. On rankkaa, jos kaikki sosiaalinen media, jota kuluttaa, on vain aktivismia. Tarvitsemme kissavideoita.”
Lähteet
Alasuutari, Varpu (2023) “Again the Same Hopeless Feeling”: Christian Queer Activism as a Personal Experience in Finland, 1960s–2000s.” Gender & History, 1–16. https://doi-org.libproxy.tuni.fi/10.1111/1468-0424.12734.
Alasuutari, Varpu & Iisakka, Essi (2022) Vaikuttavaa kirjoittamista! Kirjallisen queer-vaikuttamisen matka mielipidepalstoilta instastooreihin. Sateenkaarihistorian ystävien kirjoituksia. Julkaistu 25.10.2022. https://sateenkaarihistoria.fi/vaikuttavaa-kirjoittamista-kirjallisen-queer-vaikuttamisen-matka-mielipidepalstoilta-instastooreihin/
Gould, Deborah (2012) Political Despair. Teoksessa Simon Thompson & Paul Hoggett (toim.), Politics and the Emotions: The Affective Turn in Contemporary Political Studies. New York: Continuum, 95-114.
Gould, Deborah (2009) Moving Politics: Emotion and ACT UP’s Fight against AIDS. Chicago: University of Chicago Press.
Juvonen, Tuula; Alasuutari, Varpu; Kähkönen, Lotta & Tainio, Luca (2022) Syrjäytettyjen tunteet aktivismissa. Politiikasta.fi. Julkaistu 8.2.2022. https://politiikasta.fi/syrjaytettyjen-tunteet-aktivismissa/
Teksti: Hilda Kusnetsov, Lotta Kähkönen & Varpu Alasuutari Kuva: Romi Hankaankorpi