Tässä blogikirjoituksessa kerron lyhyesti omasta historiastani ja matkastani nykyhetkeen, siitä kuka olen. Kirjoitus on minulle myös tapa tulla ulos kaapista koko maailmalle, mitään peittelemättä ja häpeilemättä. Olen Joanna, transsukupuolinen nainen.
Sisältövaroitus: väkivallan, mielenterveyden ja transfobian kuvaaminen
Koko lapsuuteni kasvoin kapeassa maskuliinisessa muotissa, josta ei auttanut poiketa yhtään, ja jos näin teki, siitä sai satavarmasti kuulla.
Pojilla oli tiettyjä värejä, joihin oli soveliasta pukeutua, tietyt harrastukset, joita sai harrastaa, tietyt mielenkiinnon kohteet, joista oli pakko tykätä. Jos et tähän muottiin mahtunut, sait koko ajan kuulla olevasi homo, ämmä, neiti… mitä vain kuviteltavissa olevia slurreja käytettiin kasvuiässä olevaan lapseen.
Kun kolmannella luokalla sain ensimmäisen korvakoruni, sain joka kerta isääni nähdessä kuulla kiusoittelua siitä, kuinka hän seuraavana jouluna ostaisi minulle käsilaukun. Näin jälkikäteen olen monesti miettinyt, että olisipa ostanut.
Ikää tuli vuosi vuodelta enemmän, kehitin itselleni aina vain uusia suojakerroksia peittääkseni yhteenkuulumattomuuden tuntemuksiani. Silti yön yksinäisinä tunteina minua pienestä pitäen valvotti ajatukset, miksi en kokenut kuuluvani minulle määriteltyyn paikkaan. Miksi en voinut tehdä niitä asioita mitä olisin halunnut, miksi koin näistä haluista ja toiveista häpeää, miksi en kelvannut?
Rikkinäisen perheen kasvattina en tullut kuulluksi enkä nähdyksi. Synnyttäjälleni olin ennemminkin lapsilisien ja elatusmaksujen lähde, kuin lapsi.
Pahoinpitely ja perheväkivalta oli säännöllistä. Muutimme usein, joten kouluunkaan meneminen ei tuonut minulle turvapaikkaa. Uutena oppilaana koin heti kiusatuksi tulemisen kirot. Aloin oireilla eri tavoin, koulunkäynti ei maistunut ja yläkouluikäisenä minulle jo määrättiin ensimmäinen resepti mielialalääkkeisiin. Lääkkeet ainoastaan turruttivat, elämä meni sumuverhon takaa katsellessa. Synnyttäjäni uhkaili minua useaan otteeseen lastenkotiin sijoittamisella, näihin aikoihin tulin siihen tulokseen, että en voisi suoda hänelle sitä iloa, että sanoisin häntä äidikseni.
Aikuiseksi kasvoin hyvin vihaisena. Koitin hypermaskuliinisuudella peitellä epävarmuuksiani ja tunteita, joita minulla ei omasta mielestäni saanut olla. Kun sitten täysi-ikäisenä törmäsin netissä ilmaisuun “transsukupuolinen”, olin järkyttynyt. Tuntemuksilleni löytyi nimitys! Luin sivukaupalla ihmisten kertomuksia samoista asioista, joiden kanssa olin itse painiskellut. Lopulta häpeä sai niskalenkin, enhän minä voinut olla tällainen. Suljin parhaani mukaan ajatukseni pois mielestäni ja jatkoin samaa rataa, toivoen, että tekemällä asioita mitä minulta odotettiin, tulisin normaaliksi.
Parikymppiseksi ehdittyäni en kuitenkaan ollut onnistunut tukahduttamaan tuntemuksiani. En päässyt niitä enää pakoon, olin yrittänyt, voi universumin nimeen kuinka olinkaan yrittänyt. Aloitin armottoman itsetutkiskelun, en enää paennut itseäni. Palasin lukemaan ihmisten kertomuksia, vertasin niitä itseeni ja sain niistä rohkeutta tutustua tähän puoleen minussa.
Tein yhden elämäni parhaista päätöksistä, otin elämäni omiin käsiini, pakkasin tavarani ja muutin Helsinkiin tarkoituksenani aloittaa hoitosuhde transpolin kanssa. Helsinkiin juurtuminen otti aikansa, kaikki alkoi sujua ja olin lähes valmis aloittamaan seuraavan askeleen. Sairaalloiset sukulaiseni kuitenkin jatkoivat vainoamistani, ja koin valtavan takaiskun. Sairastuin jälleen masennukseen, tällä kertaa niin vakavasti, että en saanut viikkoihin käytyä edes kaupassa. Onneksi olin Helsingissä ystävystynyt maailman ihanimpien ihmisten kanssa, heistä oli valtava apu. Sängynpohjalta minut kuitenkin nosti paras ystäväni, nyt jo edesmennyt rakas koirani Tinna. En voinut antaa hänen kärsiä minun vuokseni, joten kampesin itseni ylös ja aloitin hitaan nousun kuilun pohjalta.
Aikaa kului, transitioitumisen ajatteleminen jäi taka-alalle, hengissä pysyminen vei kaikki voimavarani. Jossain vaiheessa oloni oli kohentunut jopa sen verran, että koin olevani valmis kokeilemaan treffeillä käyntiä. Silloin maailmani muuttui, ja tapasin nykyisen kumppanini Julian. Häneltä sain ensimmäistä kertaa elämässäni ehdotonta hyväksyntää ja rakkautta, ymmärrystä ja kumppanuutta.
Kumppanini myötä tutustuin myös hänen perheeseensä. Heidän avoimuutensa ja välittämisensä oli minulle aivan kuin toisesta maailmasta. Näistä ihmisistä tuli minulle kotisatama, turva maailmalta. Paikka, jossa saatoin olla oma itseni.
Kun sitten otin suurimman harppaukseni kohti tuntematonta ja sanoin ääneen olevani transnainen, puolisoni perheineen hyväksyi ja rohkaisi minua heti ensimetreiltä. Tiedostan olevani heidän suhteensa todella onnekas, olin löytänyt jotain sellaista mitä minulla ei koskaan haaveissanikaan saanut olla.
Sitten olikin aika ottaa kontakti transpoliin. Poliklinikan hitaasti pyörivät rattaat eivät olleet ihmisten kokemuksissa todellakaan liioiteltuja. Olen itseasiassa vieläkin hoitojonossa, jossa olen roikkunut lähes kaksi vuotta. Hoitoon hakeutuville suosittelen varovaisuutta siinä mitä kerrotte, poliklinikan listoilla notkuminen on muutenkin tarpeeksi kuluttavaa ja pitemmän päälle jopa vahingollista mielenterveydelle.
Joten tässä olen, kolmenkympin ylittäneen ja itsensä löytäneenä. Jos jotain voisin muuttaa, olisin hakeutunut hoitoihin aikaisemmin. Jossittelu on kuitenkin turhaa, pahin pelkoni onkin aina ollut skenaario, kun olen jo vanha, ja alkaisin silloin kerrata elämääni ja vasta silloin miettinyt, mitä jos…
Kaikille teille, jotka jaksoitte loppuun asti tahdon sanoa: koskaan ei ole liian myöhäistä. Olet arvokas, sinulla on oikeus elää omannäköistäsi elämää. Älä alistu ympäristösi paineelle, ole rohkea ja lähde etsimään sitä, mikä tekee juuri sinut onnelliseksi. Näkykää, kuulukaa ja eläkää! <3
31.3. vietetään kansainvälistä transsukupuolisten näkyvyyden päivää, International Transgender Day of Visibility. Tapahtuma on omistettu transsukupuolisten ihmisten juhlimiseksi ja tietoisuuden lisäämiseksi transsukupuolisten ihmisten kohtaamasta syrjinnästä maailmanlaajuisesti sekä heidän panoksestaan yhteiskunnan hyväksi.