Artikkeli on julkaistu alun perin tammikuussa 2020 Nuorisotutkimusseuran teoksessa “Siitä on pikemminkin vaiettu” – Kirjoituksia kiusaamisesta, syrjinnästä ja epäasiallisesta kohtelusta lasten ja nuorten liikunnassa ja urheilussa.
Loppusyksystä jälleen kerran silmille pamahti uutinen: entinen jääkiekkoilija tuli ulos kaapista homona. Asiaa puitiin muutama päivä päivälehtien artikkeleissa ja mielipidekirjoituksissa sekä somessa. Sitten siitä taas vaiettiin. Vaikka ulostuloja ei ylenmääräisesti ole ollutkaan, on kuvio tuttu: asia nostetaan esille uutisena, suvaitsevaisuuttaan kömpelösti korostavia alan toimijoita haastatellaan, aihetta kommentoidaan eri näkökulmista ja lopulta asia hiipuu nostaakseen kenties taas päätään seuraavan ulostulon kohdalla.
Yleisessä keskustelussa moni ihmettelee ulostulon uutisarvoa erilaisista lähtökohdista: Miksi urheilija, joka on homo, on uutinen vielä 2000-luvulla? Toisaalta päivitellään sitä, miksi ihmeessä urheilijan homoutta pitää joka tuutissa toitottaa. Hyväntahtoisesti peräänkuulutetaan sitä, että eihän sillä ole mitään väliä, onko se kiekkoilija, jalkapalloilija taikka suunnistaja homo vai hetero – kyllä kaikkia pitää suvaita! ”Kaikki” kylläkin tosiasiallisesti viittaa seksuaalivähemmistöihin –vaatimuksia tai lehtijuttuja heterourheilijan suvaitsemisesta ei ole vielä nähty.
Tähän suvaitsevaisuuskuoroon liittyvät usein median haastattelemat valmentajat, jotka yrittävät varmasti parhaansa vastatessaan hankaliin kysymyksiin puutteellisella tietotaidolla. ”Ei tämä asia ole minulle vieras, olen kyllä urallani törmännyt yhteen sellaiseen”, voisi olla tiivistys monen käsityksestä kokemusperäisestä asiantuntijuudesta. Toteamuksen siitä, kuinka ”minulle ei ole mitään väliä, mikä on pelaajan seksuaalinen suuntautuminen”, on ajateltu kruunaavan haastattelun ja tuottavan puhtaat jauhot omaan pussiin. Väärin tulkittu.
Haastatteluista paistaa usein läpi asian kiusallisuus. Ja kiusallista toden totta on niiden lukeminenkin. Kaikenkarvaiset hyväntahtoisiksi tarkoitetut möläytykset voivat olla piinallista luettavaa. Myötähäpeän tunne tulee liiankin tutuksi. Möläytykset ovat kuitenkin myös arvokkaita. Ne eivät ole loppuun asti mietittyjä ajatuksia siitä, mitä olisi korrektia sanoa. Päivälehtien haastattelut paljastavat sen, mitä asioista oikeasti ajatellaan. Nämäkin ajatukset on tosin yritetty verhota siihen, miltä asioiden pitäisi kuulostaa, mutta se on tehty niin haparoiden, että salatuiksi toivotut asenteet paistavat läpi.
Päivälehtien ja somen lööpit saavuttavat myös lapset ja nuoret. Lapselle tai nuorelle tunnetun urheilijan ulostulo voi sisältää positiivisen viestin. Samastuttavien esikuvien näkyvyys on varmasti hyvä asia – nuori näkee, ettei ole yksin. Mutta siihen valitettavasti myönteiset seikat jäävätkin. Asenteita paljastavat möläytykset voivat olla haitallisia lapsille ja nuorille, jotka eivät ehkä osaa suhtautua niihin kriittisesti. Jos nuori homo törmää lööppiin, jossa 60 vuotta jääkiekkopiireissä toiminut henkilö kertoo, ettei ole tavannut urallaan yhtään homoa, minkä viestin tämä välittää nuorelle? Tai kun maajoukkuevalmentaja kertoo, että omalle kohdalle ei ole tullut ”vastaavia tapauksia”? Viestiikö se siitä, että tämän lajin parissa voin olla näkyvästi oma itseni? Vai siitä, että kukaan muu ei ole uskaltanut olla oma itsensä, koska ei ole kokenut sitä mahdolliseksi tai turvalliseksi? Mitä toiseuttavat ja vieraannuttavat kiertoilmaisut kertovat nuorelle, joka haluaisi löytää paikkansa urheilun maailmasta? Jos valmentaja ei uskalla edes sanoa sanaa ”homo”, miten kukaan sateenkaarevan identiteetin omaava haluaisi olla hänen valmennettavanaan?
Yhdenvertaisuusajattelussa on toki menty eteenpäin. Homon jääkiekkoilijan kuvaaminen pienenä hiirulaisena herättäisi varmaankin nykyään enemmän ihmetystä ja paheksuntaa kuin viitisen vuotta sitten. Suora solvaaminen on väärin, sen tietävät kaikki. Mutta siihen se sitten melkein jääkin. Omaa ja oman joukkueen suvaitsevaisuutta korostetaan haastatteluissa tavalla, mistä kaikki ymmärtävät, että kyllä sillä on väliä, onko pelaaja homo vai hetero. Ja niin sillä kuuluisikin olla väliä. Kun sillä ”ei ole väliä”, tehdään asia näkymättömäksi, joksikin, mitä ei ole olemassa ja minkä ei tulisikaan olla olemassa.
Seksuaalinen suuntautuminen on kuitenkin monelle tärkeä identiteetti ja iso osa omaa itseä, erityisesti jos se on vähemmistöidentiteetti. Se on myös sosiaalinen identiteetti, jonka tulisi voida olla läsnä siinä kuuluisassa lätkän äijämäisessä pukukoppikulttuurissa. Nuoruudessa oman seksuaalisen suuntautumisen pohtiminen voi olla hyvinkin merkityksellinen asia. Seksuaalisen suuntautumisen merkityksen vähätteleminen voi pahimmillaan mitätöidä suuren osan ihmisen identiteettiä. Omasta samaa sukupuolta olevasta seurustelukumppanista tai vaikka ihastuksesta tulisi homojen voida puhua aivan samoin ehdoin kuin heteroiden. Ottelun jälkeen tulisi hallilta voida lähteä kumppanin kanssa avoimesti, Instaan tulisi voida postata kuva ja rakkausviesti kumppanille – riippumatta suhteen osapuolten sukupuolista. Konditionaali on tässä yhteydessä valitettavasti pakollinen, vielä kaikki tämä ei ole kaikille mahdollista.
Nais- ja tyttöurheilussa asiat ovat usein toisin. Monessa joukkuelajissa voi avoimesti kuulua seksuaalivähemmistöön. Kenenkään urheilusuoritusta ei kyseenalaisteta seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Jos urheilija kertoo olevansa lesbo, bi tai pan, ei häntä pidetä heikkona tai epäkelpona. Eri sukupuolten välinen ero urheilussa ja liikunnassa on suuri. Syy tähän löytyy sukupuolinormeista. Normit ovat kirjoittamattomia sääntöjä siitä, minkälainen ihmisen tulisi olla. Naisille, miehille ja nykyään myös muunsukupuolisille löytyy normeja, jotka tulee täyttää, jotta olisi ”oikeanlainen”. Tytöt saavat olla heikkoja, hoivaavia ja emotionaalisia, mutta myös rohkeita, kilpailullisia ja vahvoja. Pojilta ensin mainitut ominaisuudet on kielletty, erityisesti urheilun parissa. Ominaisuudet, joita urheilussa ja urheilijoissa pidetään arvossa, ovat pitkälti miehisyyteen ja maskuliinisuuteen liitettyjä ominaisuuksia. Heteronormi liittyy myös sukupuoleen: pojan kumppanin tulisi olla tyttö ja päin vastoin.
Kun normeja rikkoo, siitä seuraa sosiaalinen sanktio. Kun poika rikkoo sukupuoli- ja heteronormia, tulkitaan se feminiinisyydeksi, jota pidetään alempiarvoisena kuin maskuliinisuutta. Homomiestä tai -poikaa ei kyetä näkemään maskuliinisen vahvana, lihaksikkaana, nopeana ja kilpailullisena, vaan jonain muuna, jollaisena urheilumaailmassa ei pärjää. Sosiaalinen sanktio normin rikkomisesta voi vaihdella tuijotuksesta huomautteluun, ulossulkemiseen, kiusaamiseen, pilkkaan ja naurunalaiseksi tekemiseen tai jopa viharikokseen. Sanktion voi panna täytäntöön oma joukkuekaveri, valmentaja tai vaikka yleisö katsomossa. Homottelu on sanktiointia sukupuolinormin rikkomisesta. Ulostulojen uutisointi liittyy myös normeihin: normien sisälle mahtuvien urheilijoiden seksuaalinen suuntautuminen ei nouse uutisaiheeksi, heteronormia rikkova sen sijaan nähdään poikkeuksena, joka on aiheellista noteerata.
Urheilumaailmassa normien rikkomista pyritään ennaltaehkäisemään muun muassa pukukoppikulttuurin avulla. Homoja halventava vitsailu varmistaa sen, ettei porukkaan voi kokea kuuluvansa, jos on homo. Sanktion halutaan vahvistavan normeja ja saattavan ihmiset normien sisälle. Normit edustavat tuttua, turvallista ja ennustettavuutta. Normit määrittävät rajoja. Normeilla rajataan ”me ja he”. Urheilussa ”me”, norminmukaiset, olemme vahvoja, suorittajia ja voittajia. ”He” ovat jotain muuta. Joukkueen me-henkeä ja äijämäistä pukukoppikulttuuria rakennetaan normien avulla. Näiden normien sisään eivät homot, ”pienet hiirulaiset” mahdu.
Kuka kertoisi urheilumaailmalle, ettei todellista joukkuehenkeä, ”meitä”, rakenneta sulkemalla ulos ja suhteessa muihin, edes kuvitteellisiin ulkopuolisiin? Että joukkuehenki rakennetaan suhteessa toisiimme. Suhteessa ”meihin”, joka ottaa yhdenvertaisuuden käsitteen todesta eikä sekoita sitä suvaitsevaisuuteen, joka rakentaa eroja luoden valta-asetelmia. Kuka kertoisi urheilumaailmalle, että suvaitsevaisuudesta puhuminen on menneen talven lumia? Kenelläkään ei tulisi olla oikeutta suvaita toista, eikä ketään tulisi suvaita. Suvaitsevaisuus lisää eriarvoisuutta, kun taas yhdenvertaisuus purkaa valta-asetelmia asettamalla kaikki samalla viivalle, homot, heterot ja kaikki muilla tavoin seksuaalisen suuntautumisensa määrittelevät. Mikä saisi suuren jalkapalloseuran ymmärtämään, että pelaajien kasvattaminen ”sietämään erilaisuutta” ei voi lukeutua sen arvoihin? Entä mitä tehdä niille kaikille yhdenvertaisuussuunnitelmille, jotka eivät ylitä rimaa edes hipoen, kun toteavat, että syrjintä seksuaalisen suuntautumisen vuoksi on kielletty? Totta kai se on. Sen toteaminen ei riitä. Tarvitaan paljon enemmän.
Urheilumaailma tarvitsee sekä keskusteluja että konkreettisia tekoja. Keskusteluja tarvitaan, jotta seksuaalivähemmistöistä opitaan puhumaan asiallisesti, kiusaantumatta ja niin, ettei ulkopuolisten tarvitsisi kiusaantua. Jotta sana ”homo” uskallettaisiin edes lausua pakenematta kiertoilmaisujen taakse. Puhetta tarvitaan joka tasolla: Olympiakomiteassa, lajiliitoissa, seuroissa, hallitusten kokouksissa, pukukopeissa, vanhempainilloissa, katsomoissa. Tarvitaan myös ymmärrystä siitä, ettei keskustelun tarvitse liittyä seksuaalisuuteen, vaan seksuaalivähemmistöidentiteetit ovat myös sosiaalisia identiteettejä, ja urheilussakin niihin liittyvät tärkeät kysymykset koskevat yhdenvertaisuuden edistämistä.
Keskustelujen myötä avautuu myös ymmärrys siitä, mitä voivat olla ne konkreettiset teot, joilla urheilumaailman yhdenvertaisuutta kehitetään niin, että myös homot voivat olla ”meitä”. Tätä ymmärrystä tarvitaan, jotta urheilumaailma osaisi viestiä nuorelle homopojallekin, että olet tervetullut mukaan. Ei siitä huolimatta, että olet homo, vaan juuri siksi, että olet homo. Seksuaalivähemmistönuorille tarvitaan selkeää viestiä siitä, että he ovat tervetulleita mukaan liikkumaan, urheilemaan, kilpailemaan, mukaan joukkueisiin, seuroihin, urheilukentille, liikuntahalleille ja katsomoihin. Monella seksuaalivähemmistöön kuuluvalla nuorella, erityisesti pojalla, on negatiivisia kokemuksia koululiikunnasta. Koululiikunta on kyllästetty ahtailla sukupuolinormeilla, ja kiusaamisen, vähättelyn ja mitätöinnin kokemukset voivat olla monelle arkipäivää. Jos kokemukset liikunnasta eivät ole myönteisiä, on entistäkin tärkeämpää, että nuori voisi löytää liikunnan ja urheilun ilon vapaa-ajallaan.
Pelkkä keskustelu ei kuitenkaan riitä viestimään siitä, että urheilumaailma on avoin ja turvallinen ihan jokaiselle. Tarvitaan tekoja, tarvitaan ulostuloja. Mutta yksittäisten urheilijoiden ulostulot eivät enää riitä, vaan tarvitaan urheilumaailman toimijoiden ulostuloja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuuden edistämiseksi. Tarvitsemme julkilausumia, mutta myös konkreettisia työkaluja. Tarvitsemme yhdenvertaisuussuunnitelmia, joissa seksuaalivähemmistöt on aidosti huomioitu ja yhdenvertaisuuden edistämiseen tähtääviä konkreettisia toimenpiteitä on tunnistettu ja toteutettu. Tarvitsemme toimintaohjeita, vinkkejä, hyviä käytäntöjä, pelisääntöjä ja oppaita siihen, miten rakennamme sateenkaarisensitiivisen liikunnan ja urheilun maailmaa. Tarvitsemme verkostoitumista ja yhteistyötä sateenkaarijärjestöjen kanssa, joiden kautta seksuaalivähemmistönuorten oma ääni, tarpeet ja toiveet saadaan välitettyä urheilumaailmaan. Aidosti sateenkaarisensitiivisen toiminnan omaksuminen vaatii myös koulutusta. Jokaisen lapsen ja nuoren kanssa toimivan tulisi saada koulutusta siihen, miten edistää sateenkaarilasten ja -nuorten yhdenvertaisuutta. Tarvitaan myös linjauksia ja ohjeistuksia siihen, miten toimia, kun kaikki ei menekään niin kuin piti. Tyhjillä lupauksilla syrjimättömyydestä ei tule ratsastaa. Jos syrjintää tai kiusaamista tapahtuu, tai vitsailu haiskahtaa hiukankaan homofobiselta, tulee tilanteeseen puuttua heti. Tähän tarvitaan selkeät toimintaohjeet, joiden tulkitsemisessa ei ole varaa erilaisille mielipiteille.
Ennen kaikkea tarvitsemme ajatusmaailman uudistamista. Nuorten maailma on muuttunut, urheilun maailma on vielä monessa asiassa kankeana lähtökuopissa. Äijäkulttuuri ei ole voimavara – kenellekään. Se sulkee pois sekä vähemmistöihin että enemmistöön kuuluvia lapsia ja nuoria. Urheilumaailman eri organisaatioiden hiljaisuus ulostulojen uutisointien yhteydessä antaa täyden vallan medialle repostella asiaa ilman, että hetkeä hyödynnettäisiin viestimään asiallisesti ja asiantuntevasti seksuaalivähemmistönuorille, että he ovat tervetulleita mukaan. Jokaisen nuoren tulisi saada tietää, että hänen osallistumisensa ja turvallisuutensa ei ole yhden ihmisen suvaitsevaisuuden varassa, vaan että se on varmistettu aidosti. Nuorten tulisi saada varmuus siitä, että normeille paalutettu äijäkulttuuri ei enää määritä, kuka pääsee mukaan ja kuka ei, kuka saa olla oma itsensä ja kuka ei. Äijäkulttuurin rakoilua muilla saroilla kannattaa tässä hyödyntää. Kun urheilijan vegaanius on ihan ok, ja lukuharrastusta kannustetaan vaalimaan, voidaan monia muitakin normeja alkaa purkaa tietoisesti. Moni urheilun maailmassa haluaa olla kehityksen kärjessä. Sateenkaarinuorten huomioimisessa olisi siihen vielä hieno mahdollisuus. Kuka ottaisi ensimmäisenä kopin?
Marita Karvinen
Koulutusasiantuntija
Seta ry