Kuka olet?
Olen K, olen ihmisoikeustoimija ja lastenoikeusaktivisti. Minua kiinnostaa aina se mikä on totta nyt ja mikä tulevaisuudenvisiota, esimerkiksi syrjintäasioissa. Nähdään ero siinä mikä on faktaa ja mikä toiveajattelua. Se ei tarkoita pessimismiä, vaan ajattelen sen olevan toiveikas näkökulma, mutta se lähtee tästä päivästä ja nykyisestä tilanteesta. Nykytilanne täytyy nähdä, mutta asiat voivat olla toisin vaikka jo ensi viikolla tai ensi vuonna.
Mitä intersukupuolisuus merkitsee sinulle?
Ehkä päällimmäisenä tulee mieleen intersukupuolisuuden merkitsevän minulle sitä, ettei ole ollut vaihtoehtoa ajatteleeko kehoa ja sukupuoleen liittyviä asioita. Se merkitsee sitä, että on aina ollut paljon kysymyksiä ja kauhean vähän vastauksia. Ehkä ne vastaukset ovat tulleet luonnon kautta, luonnon ja ihmisyyden monimuotoisuudesta. Intersukupuolisuus merkitsee minulle sitä, että on ärsyttävää elää yhteiskunnassa, jossa ihmiset luulevat luonnon määrittävän meidän sukupuolen kahdeksi eikä nähdä sitä, että luonto tekee kaikesta aika sattumanvaraisesti kaikenlaista. Esimerkiksi neliapiloita kolmiapiloiden joukkoon.
Käytännössä se tarkoittaa sitä, että pitää tulla toimeen jotenkin sen yhteiskunnan aiheuttaman sekaannuksen kanssa. Yhteiskunnan sekaannuksesta seurasi se, että jouduin lääketieteen uhriksi. En ajattele niiden ihmisten olleen pahoja, vaan ne tekivät sen mitä niiden piti tehdä tässä meidän kulttuurisessa ymmärtämättömyydessämme.
Mitä toiveita sinulla on suhteessa tulevaisuuteen?
Konkreettinen toive ja oletus on, että lopetetaan lasten barbaarinen kohtelu. Ei ole paljon vaadittu eikä pyydetty eikä mahdoton asia, että otettaisiin todesta lasten oikeuksien sopimus oikeudesta koskemattomuuteen. Ettei lääketiede toteuttaisi kosmeettisia leikkauksia lapsille. On aika kummallinen ja epäinhimillinen ajatus, että ihmiselle voi tehdä ihan mitä tahansa jonkun ikäisenä.
Tämä ei liity pelkästään intersukupuolisuuteen vaan yleiseen käsitykseen mikä meillä on, ihmiskuvaan. Kuitenkin samalla on monia teorioita, jotka kertovat sen, että ennen ensimmäistä viittä vuotta tapahtuneet asiat vaikuttavat meihin paljon, ne muovaavat meidän käsitystämme itsestämme ja meidän suhteestamme toisiin ihmisiin. Ja silti yhtä aikaa on se käsitys, että vauvat eivät ole vielä ihmisiä. Se on ristiriitaista. Ajatellaan, että pitää tehdä pienenä asioita, jotta se ei vaikuttaisi lapseen.
Haluaisin vaikuttaa lastenoikeuksiin siten, että minusta pitäisi olla lastensuojeluperuste, jos vanhemmat eivät kykene suojelemaan intersukupuolista lasta kosmeettisilta leikkauksilta, tai varsinkin jos vanhemmat toivovat sellaisia. Mutta se ei ole niin yksioikoista, koska lääkärit eivät saisi myöskään rikkoa omia eettisiä aatteitaan. Kuka siinä sitten on syyllinen; ne vanhemmat vai lääkärit? Ja tietysti kaikki perustuu siihen, että lääkäreillä ja vanhemmilla pitäisi olla tarpeeksi tietoa siitä, miten haitallisia toimenpiteet ovat.
Toivon, että is-asiat nähtäisiin ihmisoikeusloukkauksina ja nimenomaan lastenoikeuksien loukkauksina eikä jonain medikalisoituna mössönä mikä häviää näkyvistä kokonaan. Niin kauan kuin joku asia on lääketieteellinen asia, niin me luotetaan, ja tottakai meidän täytyisikin voida luottaa lääkäreihin. Pitäisi tehdä selväksi mikä on lääketieteellinen asia ja mikä on ihmisoikeusasia.
On tärkeää puhua siitä mitä oikeasti tehdään ja miksi. Siksi, että osa vanhemmista haluaa toimenpiteitä lapsille, koska he ovat niin hämmentyneitä. Ja osa lääkäreistä perustelee leikkauksia sellaisilla syillä, että lasta ei kiusattaisi koulussa tai että lapsen vaan pitää olla jompikumpi, tyttö tai poika, tai ei ole muuten merkintää, jolla ihminen laitetaan väestörekisteriin. Oikeasti siksikö pitää muokata ihmisen kehoja, että saadaan raksi ruutuun? Yhteiskunnan sukupuolittuneisuudesta ja normatiivisuudesta seuraa paljon haitallisia asioita.
Se kaikkien isoin asia minkä pitäisi muuttua on tämä kulttuuri, missä eletään jossain erikoisessa uskossa, että tietyt ruumiinosat vaikuttavat meidän käyttäytymiseen ja ajatteluun ja mielenkiinnonkohteisiin. Sen muuttumiseen on vaikea uskoa. Ei ole oleellista puhua vain jostain toimenpiteistä, joita ihmisryhmälle tehdään, vaan pitäisi puhua siitä kulttuurisesta sekaannuksesta, mikä aiheuttaa sen, että edes tulee kenellekään mieleen leikata vauvoja muista kuin terveydellisistä syistä tai hormonihoitaa pakosti ihmisiä. Se tulee tästä sekaannuksesta, että ei ole rooleja tarjolla tässä yhteiskunnassa kuin kahdenlaisia ja kaikki mikä ei mahdu kuvaan on uhka systeemille.
Onko jotain viestiä, jonka haluaisit välittää lukijoille?
Meidän kaikkien ihmisten pitäisi enemmän ajatella ja jutella muiden kanssa siitä, että mistä me tiedetään se, mitä sukupuolta me ollaan. Mistä me ollaan se tiedetty joskus pieniä ja mistä me tiedetään se nyt? Ja kuinka paljon me rajataan asioita sillä omalla sekaannuksella mikä on tarttunut tästä kulttuurista ja mille me ei voida mitään? Se on vähän niin kuin tapetti seinällä, että siihen on niin tottunut, että sitä ei näe, kun se on aina siitä ja se jättää jälkensä meihin. Ja sitten me toimimme yksioikoisesti ja meidän toimintamme vaikuttaa siihen kuinka paljon täällä on kenelläkään tilaa olla omanlaisensa.
Me ollaan usein ihmettyneitä niistä kukkaisista, jotka ovat vähän toisenlaisia kuin suurin osa kukista, mutta sitten kun puhutaan ihmisistä, niin sitten se on aika vaikea asia.
Sen asian haluan myös sanoa, että osa syrjintää pienestä asti on ollut se, että rajoja ylitetään koko ajan. Että koko ajan joku on tiennyt miten kuuluu olla ja mimmonen pitäisi olla, että on jotenkin ok ihminen. Niin ehkä sitä on nyt aika herkkänahkainen liittyen siihen, jos joku yrittää sanoa miten pitäisi olla, pitääkö olla julkisesti esillä vai ei. Se mitä aktivistina ja liittolaisena tarvitsee tehdä on se, että poistetaan intersukupuolisuudesta se friikkileima ja puhutaan ihmisoikeusloukkauksista ja tilasta olla ihmisenä sellainen kuin on.
Haastattelu:
Jaana Pirskanen, koordinaattori
Tukea intersukupuolisille, keinoja ammattilaisille -hanke