Olin neljätoista, kun eräs seuraamani bloggaaja teki itsemurhan. Kyllä, uskallan sanoa sen sanan ääneen: itsemurha, itsetuhoisuus, masennus. Bloggaaja oli ollut melkein julkkis minulle, transtaustainen mies, joka avoimesti uskalsi puhua itsestään ja transtaustastaan.
Sitten blogiin ilmestyi kumppanin kirjoittama suruviesti.
Tänään lauantaina 10.9. on kansainvälinen itsemurhien ehkäisypäivä. Harmillisen monet eivät uskalla tai halua sanoa sanaa ääneen, mieluummin puhutaan siitä, kun joku on ”lähtenyt täältä oman käden kautta” – tai pahimmassa tapauksessa asia hyssytellään unohduksiin. Itsemurhalla on edelleen taakkanaan katolisen ja anglikaanisen kirkon syntiajatus, jonka mukaan itsemurha on syntiä. Vielä 60-luvun puolella itsemurha oli rikos Britanniassa, ja ennen vuotta 1961 itsemurhan yrittämisestä rankaistiin kuolemantuomiolla.
Myös Suomessa – tässä tuhansien murheellisten laulujen maassa – sukulaisen itsemurha on ollut häpeäpilkku suvun historiassa. Todellisuudessa hyssyttely ja syyllistäminen pahentavat masentuneen tilannetta ja jopa kannustavat itsetuhoisiin ajatuksiin. Varsinkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat alttiita mielenterveyden häiriöille ja itsemurhille, kiitos häpeän ja syyllisyyden, joita useat sateenkaari-ihmiset tuntevat. Useisiin meihin on iskostunut ajatus siitä, että olemme b-luokan kansalaisia. Jopa omat vanhempamme ovat saattaneet hävetä ja syyllistää meitä.
Neljätoistavuotiaana – kun kohtasin elämäni ensimmäisen itsemurhan – en voinut käsittää, miksei seuraamani bloggaaja saanut apua. Myöhemmin, kun pyörin itse psykiatrisella poliklinikalla, tajusin todellisuuden: kukaan ei ymmärrä minua, transmiestä, eikä kukaan osaa auttaa minua.
Annan esimerkkejä. Edelleen liian monen psykologin ja psykiatrin mielikuvissa transmiehet ovat vain ”lesboja, jotka haluavat näyttää miehiltä”. Edelleen liian moni transtaustainen ihminen joutuu ensin selittämään oman identiteettinsä ennen kuin psykologi osaa auttaa häntä. Ja edelleen liian moni psykologi kuvittelee, että kaikki transihmisten ongelmat johtuvat transihmisyydestä.
Tosin, en minä voi systeemiä pelkästään moittia. On myös paljon niitä psykologeja, jotka ovat aidosti läsnä, aidosti kiinnostuneita ja tietävät asioista. Näiden positiivisten kokemusten myötä monelle transihmiselle on tullut tunne siitä, että hänet otetaan vakavasti eikä hänen ongelmiaan väheksytä.
Mikään oppinut psykologi tai terapeutti ei kuitenkaan korvaa läheisten ja ystävien tukea: mitä enemmän ihmisillä – ystävillä, sukulaisilla, perheellä ja kumppaneilla – on tietoa transihmisyydestä, ja mitä enemmän he tukevat masentunutta läheistään, sitä paremmin masentunut selviää. Siksi myös transihmisen läheisille pitää olla tarjolla tukea, apua ja tietoa, kohdistettuna juuri heille. Yhdessä voimme ehkäistä itsemurhia.
Miska Karhu
Setan nuorisotoimikunnan jäsen