Sukupuoli-identiteettien kirjon kunnioittaminen ei ole keneltäkään pois

Sukupuoli-identiteettien kirjon kunnioittaminen ei ole keneltäkään pois

Useimpien mieheksi olettama henkilö marssii kauppakeskuksen halki lauantai-iltana. Yllään tällä on hattu, takki, farkut ja… mustat piikkikorkokengät.

Viime viikonloppuna kyläillessäni ystävälläni tämä ehdotti spontaanisti että kokeilisin hänelle itselleen hieman väärän kokoisia korkokenkiä. En koskaan aiemmin ollut kävellyt koroilla, joten moisista piikkareista aloittaminen oli jännä ajatus. Kas kummaa, kävely sujuikin kuin ruusuilla tanssiminen ja tykästyin kenkiin niin paljon, että päätin sitten ostaa ne.

En enää pelkää provosoida ihmisiä ilmaisullani. Siksi ei ollut ongelma eikä mikään lähteä talsimaan iltaan heti kyseisillä kengillä. Vahvinkin ihminen kuitenkin aivan varmasti on tietoinen siitä, että on jatkuvan huomion kohde, jos oma pukeutuminen eroaa oletuksesta. En ymmärrä, miksi tällaista ajattelutapaa täytyy ylläpitää ja suorastaan ruokkia, vaikkapa nyt mediassa. Omalla kohdallan pukeutuminen ei liity ollenkaan sukupuoleen, vaan itseilmaisuun, joka on täysin irrallinen asia.

Äitini ei tätä ymmärtänyt ja välimme särkyivät varsin apokalyptisesti, kun hän muutama kuukausi sitten näki kuvan minusta punaisiksi lakatuissa irtokynsissä. Mutta kun… äh. Feminiinisyyden sijaan viestin kynsillä ja koroilla esimerkiksi tietynlaista tunnetilaa – vaikka räikeyttä – tai tässä tapauksessa, nimenomaan sukupuolioletusten rikkomista. Toki monet taas päinvastoin haluavat viestiä sukupuoltaan pukeutumisellaan, mikä on yhtä lailla hienoa. Itse taas viestin lähinnä sukupuolettomuutta.

Tässä vaiheessa mainittakoon, että olen sukupuoleton ihminen. Käytännössä se tarkoittaa, etten koe olevani mies, nainen, molempia, enkä mitään niiden väliltä. Jätetään biologisuuksien ja kromosomien analysoimiset jonnekin muualle, ne eivät tänne kuulu. Olen itse vapaa määrittelemään, kuka olen, aivan kuten kaikki muutkin. Sen jälkeen, kun tuota perusteellista ihmisoikeutta on hyödyntänyt, uljaana ovesta ulos astuessa maailman realiteetit iskeytyvät naamaasi kuin jättiahvenella olisi lyöty.

Pari viikkoa sitten Helsingin Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitus En halua olla sukupuoli­neutraali, haluan olla nainen – kotona pesen mielelläni mieheni pyykit. Kirjoittaja ilmaisee muun muassa harmistuneensa siitä, että ”enää ei saisi olla miesten ja naisten töitä, eikä tyttöjen ja poikien leluja”. Itselleni tämä jo aika monien vanhentuneeksi kokema jaottelu on lähinnä hämmentävä. Miksi me tarvitsemme erikseen tyttöjen ja poikien leluja? Onko jonkun sukupuoli-identiteetti todella niin heikko, että tarvitsee leiman lastenleluissa, vaatteissa tai vessan ovessa sitä pönkittämään? Miksemme saa vain olla varmoja tai epävarmoja itsestämme rauhassa, ilman että sukupuolta leimataan otsaasi väkisin tai että sinut pakotetaan valitsemaan sukupuoli? Kyseisen kirjoituksen kirjoittanut henkilö saa aivan vallan mainiosti olla nainen – annetaan yhtä lailla kaikille tilaa olla mitä ovat.

Meillä on paljon ihmisiä, jotka kärsivät, kun syntymässä muiden määrittämä sukupuoli mainitaan joka paikassa. Useimmissa näistä paikoista sillä ei ole minkäänlaista merkitystä, mutta se mainitaan silti, aivan kuin kiusaksi. Läheinen naispuolinen ystäväni sai bussikorttinsa leimattuaan jäädä bussiin vasta pitkän jankkaamisen jälkeen, koska kortin tiedoissa lukee ”mies”. Miksi? Miksi sen sanan pitää ylipäätään lukea siellä, kun sen poistaminen ei ole keneltäkään pois?

Miehet ovat yhä miehiä ja naiset naisia, ja niin edespäin. Itselleni kumpikaan vaihtoehdoista ei kävisi, koska en ole mies enkä nainen. Enkä halua joutua selittelemään identiteettiäni jokaiselle vastaantulijalle, vaikka hyvin voisinkin. Se ei vain ole oikein. Vaikka minä siihen kykenisinkin, en edusta koko ihmiskunnan kirjoa.

 

Saman voisi oppia myös Hesarin mielipidekirjoittaja.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedintumblrFacebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedintumblr
Seta ry  l  Pasilanraitio 5, 00240 Helsinki  l  Sivun toteutus Niko Ala-Opas  |  Ulkoasu Musta Design